Aurinkoista äitienpäivää

💕ILOISTA ÄITIENPÄIVÄÄ KAIKILLE ÄIDEILLE💕

Tänään olen taas saanut kokea sen ihanan onnen. Kuiskauksia ja pientä kolinaa keittiössä. Lisää supinaa. Pidän silmiä kiinni ja nukun. Hetken päästä ovi aukeaa ja elämäni tärkeimmät avaavat oven laulaen. Paitsi pienin, joka oli kaikista väsynein ja nukkui yhä :D Tosin hänkin heräsi lauluun ja tuli mukaan juhlimaan. Sain isot halaukset kaikilta ja toki pojalta kaikkein tärkeimmän toivotuksen eli "hyvää joulua äiti" :P Rakastan niitä itse tehtyjä kortteja ja pieniä paketteja. Vaikka lapset kyllä osoittavat rakkauttaan muutenkin kuin äitienpäivinä, niin aina nämä aamut on niitä parhaita. Saa nauttia rauhassa aamiaista sängyssä ja kuunnella hauskoja juttuja. Ja yleensä saa vielä löhöillä sängyssä ihan omassa rauhassaan ;) 

Tästä ei aamiainen paljon parannu! Tee puuttuu vielä kuvasta.

Tyttären itse askartelema lahjapaperi

 

Eipä paljon onnekkaampi voi olla <3 

Poika oli omin pikku kätösin istuttanut kukan taimen hoidossa. Istutin sen tänään pihalle. Lisäksi oli tehnyt itse liitutaulun. Tytär oli itse askarrellut kukkasen ja kortin sekä pienen "karkkirasian", jonka voi sitten ottaa sairaalaan mukaan. Mies muisti ehkä mulle sopivimmalla lahjalla eli uudella xbox pelillä :P Tämä olikin ollut pienoisena toiveena. En ollut kuitenkaan arvannut, että saisin sitä äitienpäivänä!

 

 Varsinaisen äitienpäivälahjan lisäksi sain vielä uuden Nintendon :o Olin ihan ällikällä lyöty. Tämä oli kuulema ollut lasten ehdotus. Olivat sanoneet, että äidin sairaalareissusta pitää tehdä mahdollisimman kiva, joten olivat yhdessä suunnitelleet, että joku kiva peli olisi kiva. Saattaa olla, että oon aika paljon tänään treenannut, jotta osaan sitten sairaalassa :D Oon joskus aiemmin pelannut Zeldan Link to the past -peliä Snessillä (=Super Ninterndo), mutta siitä oli nyt jatko-osa tälle Nintendo 2DSxl:lle. Kyllä nyt tämän äidin kelpaa toipua kesällä :)

Pääskysestä ei päivääkään....

No pääskystä en väitä nähneeni, mutta onhan nää kelit jo niin kesäkelejä ;) Mies on joka vuosi ollut töissä aina helatorstain ja pitänyt sitten perjantain vapaana. Päästiin siis tänään viettämään vapaapäivää osan perheen kesken. Koululainen lähti toki aamusta kouluun. Sain inspiraation, että nyt laitetaan piha kuntoon huomisia äitienpäivägrillauksia varten. Meillähän on takapihalla meidän oma hyötypuutarha, mutta se vaan on. Siinä ei ole mitään tyyliä, vaan istutuslaatikot on isketty sopivaan paikkaan auringon ja käytännöllisyyden osalta. Sain parilta kaverilta inspiraatiota, kun olivat tehneet kuorikatteen avulla siistejä istutuksia ja näyttivät siitä mulle kuvia. Niinpä rupesin aamulla googlailemaan ja jo ennen puolta päivää meillä oli projekti hyvällä mallilla. Varmaan saadaan tänään valmiiksikin. Kuorikatetta pitää käydä hakemassa vielä vähän lisää, mutta väittäisin, että tästä tulee tosi tosi siisti :)

Kuvien ottoa häiritsi hieman auringon sijainti, mutta ainakin suurinpiirtein näkee mikä tässä ois ideana ;) 

Tästä "tylsyydestä" lähdettiin liikkeelle

Apulainen

Päiväunien jälkeen jatketaan

Remonttiunelmia

Huhhei, kevät on tullut heittämällä! Oltiin ihan varmoja, että takapihalta ei sula lumet ennen juhannusta, mutta niin ne vaan katos! Nyt pitäs jaksaa laittaa pihaa taas kesäkuntoon. Ai että mua harmittaa vaan toi alkava siitepöly. Sitä ennen ei oikein viitsi paljon terassia laitella.. Tai voi laittaa, mutta saakin sitten päivittäin sen siivota :/ Kevät on tuonut taas myös valon myötä energiaa elämään. Vaikka päivät menee päänsäryistä kärsien ja vähän nuutuneena, niin silti tuntuu, että intoa ois tehdä vaikka mitä! Eilen tein pikavisiitin Ikeaan. Ei huvin vuoksi vaan oikeasti tarpeeseen!

Me on jo jonkin aikaa suunniteltu pientä pintaremppaa kahteen makkariin. Viime vuonna loppukesästä tehtiin takkahuoneesta makkari. Takka poistettiin ja muurattiin umpeen ja siitä saatiin kahdelle nuorimmaiselle makkari. Takkaa ei tosiaan lähdetty poistamaan ite, vaan sen teki kyllä ihan ammattimiehet. Meillä siis oli siinä avotakka ja sitä on tän reilun 7v aikana joka tässä on asuttu, niin poltettu muistaakseni kerran!! Eli se ei tosiaan ollut kuin iso tilasyöppö. Pitääkin joku kerta laitella vähän ennen ja jälkeen kuvia siitä urakasta! Meijän makkarihan on jäänyt kaiken rempan jalkoihin. Oikeastaan kaikki mitä täällä talossa on tehty on aina mennyt meijän makkarin ohi. Oli kyseessä sitten kylppäri, katto, lastenhuone tai mikä vaan. Mutta joka tapauksessa ne on listattu korkeemmalle kuin meijän makkari. Niinpä se on ollut muutosta asti keskeneräinen. Nyt onkin sitten totuuden hetki, kun me saatais makkari, joka ois valmis! Oon jo haaveillut uudesta sängystä (meijän vanha sänky on jo 13v vanha) ja sovittiin, että tän rempan yhteydessä se hankitaan. Meillä on 180cm leveä sänky eli kaks 90cm runkopatjaa ja yks leveä petari. Suunniteltiin, että meijän koululainen saa toisen noista 90cm leveistä sängyistä ja ostetaan siihen uus petari. Pääsee sitten isojen tyttöjen sänkyyn. Toinen joko myydään tai mahdollisesti säästetään vielä tovi.

Mä oon aina pitänyt Iittalan Origo -sarjasta. Meillä ei yhtään siihen liittyvää astiaa ole, mutta sain siitä ja Remonttipainajainen ohjelmasta inspiraation toisen lasten huoneen tapettiin! Oon ihan täpinöissäni. Nyt vaan haluaisin saman tapetin myös meijän makkariin.

Kuva lainattu netistä: www.aveo.fi

Tilasin Aveon nettikaupasta tän tapetin yhelle seinälle tehosteeksi. Oon ihan rakastunu siihen! Tytär tykkää älyttömästi väreistä, joten tykkäs hirveesti, kun tuli vähän erilainen tapetti! Tää on onneks myös ihan perus non-woven tapetti eli helppo laittaa seinään. Ei kohdistuksia eikä mitään! Nyt vaan odotellaan koska tää ihanuus saapuu. Ei ollut suoraan varastossa, joten joudutaan tovi odottelemaan! Ikeasta löysin tytön huoneeseen ihanan lampun. Eli alla oleva Ikean Kristaller kattokruunu odottaa kattoon pääsemistä.

Kuva lainattu netistä: www.ikea.fi

Melkein voisin kyllä tähän huoneeseen muuttaa itsekin...Tää remontti tehdään siis meijän nykyiseen makkariin. Tällöin molemmat lastenhuoneet on vierekkäin ja me taas vaihdetaan tytön entiseen huoneeseen. Se on pari neliötä pienempi, mutta riittää kyllä meille ihan mainiosti! Sieltä ois tarkotus myös poistaa verhokotelo ja maalata katto.

Suunnitelma:
Meijän entinen huone: tapettien poisto, kolmen seinän maalaus, yhden seinän tapetointi, katon maalaus ja vanhan verhokotelon jäänyt lauta poistetaan katosta
Tyttären entinen huone: verhokotelon poisto, katon maalaus ja ikkunaseinän maalaus. Siellä on niin kivat ja neutraalit tapetit edelleen, että saavat jäädä.

Lisäksi meille tosiaan ois tarkotus tässä samalla ostaa uusi sänky. Meillä on ollut tarkotus tehä tää remontti kesällä, mutta kävin tällä viikolla kirurgin juttusilla ja sain vähän lisätietoa kuvista. Olen kuulema kuviin nähden hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Ilmeisesti sairaus on edennyt niin hitaasti, että oon ehtinyt mukautua kaikkiin tapahtumiin tuolla rangassa. Kuvien perusteella oli jo päätetty, että mut leikataan. Sen verran tiedän, että leikkauspäivä on "kesän alussa". Toiveissa siis olis saada uusi ja hyvä sänky ennen sitä. Pääsisin sitten rauhassa toipumaan paremmassa sängyssä. Samoin haaveena ois, että saatais nää rempat tehtyä ennen kesää. Se voi kyllä tehä aika tiukkaa. Ja toki, voihan kesän alussa olla myös toukokuun puolella vielä, jolloin tää remontti on ihan turha toteuttaa ennen kesää! Katsotaan mitä ehditään. Nyt on ajatuksena nauttia elämästä sen minkä oloiltaan pystyy. Oon pessy ikkunoita ja tehny kaikkea vähän sieltä sun täältä, jotta ois sitten helpompi olla tekemättä mitään.
Eniten tietysti jännitin, että miten lapset tän ottaa ja miten ne tän kanssa pärjää. Oon pitäny toki heitä ajan tasalla kaikesta koko ajan ja vähän etukäteen valmistellut heitä, että äiti saattaa joutua leikkaukseen. Lapset otti sen tosi hyvin. Kuulema ainostaan riittää, että äiti toipuu <3 Ja niin oon päättänyt tehdä! Äiti oli jo luvannut olla apuna sitten, kun pääsen sairaalasta ja toki jo sinä aikana lasten kanssa. Mähän en saa kuukauteen nostella mitään enkä varmaan juuri mitään jaksa enkä pystykään tekemään. Tuntuu hirveeltä, että mun takia joutuu nyt niin moni venymään ja tekemään muutoksia omiin suunnitelmiinsa ja olemaan jatkuvasti passissa. Mut yritän olla sitä miettimättä. Harmitti miehen puolesta, kun tiesin, että se hoitaa ensin työpäivät ja sitten tulee jatkamaan seuraavan työpäivän kotiin. MUTTA, siihen keksin aivan nerokkaan ratkaisun. Ja toki siihen vaikutti myös se, että miehen työnantaja oli ymmärtäväinen. Eli miehellä on vielä isyysvapaita käyttämättä reilusti ja sai luvan jäädä kotiin niitä pitämään näinkin lyhyellä varoitusajalla. On siis kotona ensin mun leikkaus ja toipumisajan ja siitä sitten jatkaa kesälomalle. Eli ei tarvi huolehtia ihan yhtä paljon hänen jaksamisestaan, kun edes työhuolet on pois! Tässä kotona on niin paljon hommaa, kun pitää huolehtia musta ja tietysti myös lapsista, niin hyvä että edes vähän helpottaa. Ja äitikin on ihanasti luvannut olla lastenhoito yms. apuna jos tarvitaan! Eli eiköhän me tästä selvitä. Toki jännittää vähän, mutta näiden päivittäisten päänsärkyjen ja huimausten kanssa kun joutuu olemaan, niin oikeastaan odotan ihan hirveesti sitä leikkausta. Toivon ihan älyttömästi, että kaikki menee hyvin ja saan siitä toivottua apua oireisiin. Tiedän, ettei kaikki häviä, mutta jos edes vähän helpottaa, niin ois mahtavaa!

Kardemummakirous

 Tulin tänä aamuna siihen tulokseen, että meijän perhettä kiusaa "kardemummakirous". Tai voi se toki olla jotain muutakin, mutta kutsuttakoon sitä nyt kiroukseksi! Edellisen kerran kun aloin leipomaan pullaa, niin totta kai kauppalapussa oli kardemumma. Ostin kardemummaa ja kun seuraavana päivänä aloin sitä leipomaan, niin tultiin siihen tulokseen, että se perhanan pötkö oli jäänyt ilmeisesti kassahihnan reunan alle piiloon. Maustetta ei löytynyt mistään. Käytiin kauppakassitkin uusiksi läpi, mutta ei. Lähdin kesken taikinanteon (ei, mähän en sitä kardemummaa voi etsiä ennen leivontaa!) äkkiä autolla lähikauppaan. Ostinkin samoin tein 2 pötköä.

Eilen mies kävi kaupassa. Pyysin ostamaan kardemummaa vappumunkkeja ja ihan vaan pullia varten. Ne oli ostettu kyllä joo. Aloin jälleen leipomaan. Sain oikein kivasti kaikki aineet laitettua taikinaan. Enää puuttui kardemumma ennen jauhoja. Ding, ding, ding...kardemummaa ei löyty mistään. Miksi, oi MIKSI en voi tarkistaa sitä etukäteen. Soitin miehelle töihin, että mihin laitoit kardemumman. Hetki oli hiljaista, kunnes hän sanoi, että hei se varmaan jäi kauppakassin pohjalle, koska nyt hän tarkasti, että se tuli mukaan. Jepjep, ihan kiva. Mä laitoin kauppakassit takaisin autoon miehen mukana ennen kun hän lähti aamulla töihin. Ihan vaan ettei ne nyt jää tuohon eteiseen nököttämään. Mulla siis jälleen kerran edessä puolivalmis taikina eikä yhtään kardemummaa. Ei kait siinä, ipana rattaisiin ja juosten lähikauppaan. Oli hiiva ehtinyt jo vähän matkan aikana alkaa tekemään toimiaan, mutta enköhän saanut kaiken pelastettua. Illallahan sen sitten maistaa, kun tulee vieraat. Nyt ostin sitten kaapin täyteen kardemummaa. Tai siis kolme pötköä :P Josko ens kerralla mulla oikeasti ois oikeat aineet oikeassa paikassa ja saisin taikinan kerralla kuntoon. Illalla mun vanhemmat tulee juhlimaan vappua meijän kanssa. Syödään hyvin ja ollaan vaan!

Tällä kertaa en jättänyt mitään sattuman varaan. Ostin kolme pötköä!

Pullat kohoomassa.

Valmista!

Munkit paistumassa

Loppu hyvin, kaikki hyvin! ;)

ILOISTA VAPPUA!!!

Kevät!!

Kevät on vihdoin kunnolla täällä! Lunta on enää muutamissa paikoissa ja ulkona on välillä tarennut pitkähihaisella paidalla..tai ainakin auringossa. Varjossa on vielä viileää. Takapihalla oli niin isot kinokset terassilla, että olin melkein 100% varma, että ne ei sula ennen juhannusta. Vaan niinpä nekin on sulaneet. Tosin, mies on kyllä ahkerasti käynyt niitä lapiolla levittelemässä.. Lapset nauttii, kun pääsevät taas ulkona touhuilemaan muita juttuja. Vihdoin ovat myös tutustuneet naapuruston lapsiin koulun kautta. On ollut ihana ja hauska seurata kuinka samat tutut pihaleikit ovat lasten suosikkeja edelleen. On kirkkista, twistaamista, naruhyppelyä ja vaikka mitä! Melkein heti kotiutumisen jälkeen soi ovikello ja taas mentiin. Niin se tosiaan menee, että jossain vaiheessa huomaa, ettei lapset olekaan enää niin paljon kotona. Hassua. Jotenkin se pikkulapsiaika tuntui olevan pitkä kuin nälkävuosi eikä omaa vapaahetkeä koskaan. Nyt kuitenkin ison osan päivästä lapset touhuavat omiaan ja ovat ulkona keskenään pitkiä aikoja. Tai noh, onhan mulla tuo "apaattinen" yksvuotias, joka pitää huolen ettei tarvitse tylsistyä! ;)  Kuitenkin näin jälkikäteen voi todeta, että se aika on mennyt ihan siivillä!

Ihan älyttömästi tullut uusia taitoja ihan kuukauden aikana. Meijän lapset on oppineet kävelemään aika myöhään. Esikoinen oli reilut 1v 3kk, kakkonen 1v 1kk ja tämä kuopus odotuttaa vielä itseään. Ensi viikon lopulla tulee ikää 1v 2kk. Viimeisen kuukauden aikana hän on oppinut juomaan itse, nousemaan sohvalle ja laskeutumaan sieltä jopa turvallisesti alas, nousemaan itse seisomaan lattialta, ottamaan 1-2 askelta, sanomaan "kakka" ihan sen oikeassa merkityksessä (helpottaa hirveesti, kun ilmoittaa koska vaippa täytyy vaihtaa!!) ja onhan sitä tullut neljä hammastakin tuona aikana :) Mulla on sellainen kutina, että se kävely on ihan tuossa nurkan takana! Käytiin tällä viikolla ottamassa tehosterokotteet, jotka jäi 1v tarkastuksessa ottamatta. Meille sattui tosi huonosti 1v kuvaus (jouduttiin siirtämään influenssan takia myöhemmäksi) ja neuvola peräkkäisille päiville. Näissä tehosterokotteissa oli pelko, että oltaisiin seuraavan päivän kuvauksessa kuumeessa, joten otettiin vain yksi rokote ja tehosteet jätettiin myöhemmäksi. Onneksi niin, päivä rokotteesta tytölle nousi nimittäin kuumetta. Selkeästi rokotteesta, koska mitään muuta oiretta ei ollut ja meni tosiaan siinä yhdessä päivässä ohitsekin.

Musta tuntuu muutenkin, että oon päässyt tosi hyvin elämässä eteenpäin diagnoosin jälkeen. Jatkuvasti ja päivittäin se on mielessä, tottakai. Mutta oon saanu jotenkin käännettyä pelot ja ahdistukset toivoon. Tällä viikolla kävin selkärangan magneettikuvassa, josta saan tulokset ensi viikon lopulla. Silloin tapaan ensimmäistä kertaa kirurgin ja on ns. totuuden hetki. Jännittää toki ja pelottaakin. Ensimmäistä kertaa kuulen ihan oikeasti missä mennään ja mikä mun tilanne on. Sitä ei osannut edellinen neurologi kertoa. Sanoi vain, ettei kannata alkaa pelätä.....JEP! Mutta enemmän on sellanen fiilis, että leikataan vaan, niin jos nää oireet sais pois päiväjärjestyksestä. Tiedän myös, että asia ei oo ihan noin yksinkertainen, mutta en voi lähteä myöskään leikkaukseen ajatuksella, että tää menee ihan perseelleen. Jännitän toki, että sieltä selkärangan kuvista näkyy jotain oikeasti pahaa ja että mun tilanne on tosi huono. Mut sitäkään en aio oikeasti murehtia ennen kuin siihen on ihan oikeasti aihetta!!! Päivisin oon pystyny elämään jo ihan normaalia elämää. Ruoka maistuu, ulkoilu virkistää ja lasten kanssa jaksaa touhuta. Viime viikonloppuna saatiin miehen kanssa hengähdystauko, kun lapset olivat mummolassa yötä. Käytiin keilaamassa ja syömässä ja ajelemassa. Kotona vielä saunottiin ja vedettiin peitto korviin ja nukuttiin. Ja tietty, pelattiin x-boxia ;) Teki tosi hyvää. Tällä viikolla onkin jaksanut jo paremmin. Ollaan leivottu lasten kanssa sämpylöitä, käyty ulkoilemassa ja laittelemassa pihaa kevätkuntoon yms. Ja pakko sanoa, että tuntuupa normielämä aika nannalta! Arki on kyllä näiden lasten kanssa parasta <3

Vaikka lasten kanssa on ihan parasta, niin ei sille minkään tee, että tää alla oleva klippi jaksaa naurattaa vedet silmissä ihan joka kerta! Ollaan oltu miehen kanssa katsomassa Marko Kämäräistä livenä joskus aikoinaan, kun lapset oli pieniä. Me on käyty vuosia katsomassa erilaisia Stand Up -keikkoja ja täytyy sanoa, että tää mies on saanut nauramaan joka kerta kaikista eniten. Ehkä se huumori uppoo just meidän elämäntilanteeseen. Muistan, kun lapset oli pieniä - poika taisi olla jopa vasta muutaman kuukauden ikäinen - päästiin muutamaksi tunniksi katsomaan Stand Upia. En meinannut pysyä tuolissa, kun olin kuolla nauruun tän miehen setistä. Sama tilanne kävi, kun katsottiin hänen settinsä Stand Up -ohjelmassa Neloselta. Muut ei niinkään uponneet (paitsi tietysti Ismo Leikola), mutta tää jaksaa naurattaa edelleen:
Ruutu.fi: Marko Kämäräinen Stand Up

Iloista alkavaa viikonloppua!

Eteenpäin

Diagnoosista on vajaa kaksi viikkoa. Viime viikonloppu oli jo selkeästi parempi. Aloin saada ruokahalua takaisin ja jaksoin jopa lähteä hetkeksi ulkoilemaan. Nauroin ja tein mukavia juttuja. Edelleen tunteet menevät kuitenkin vuoristorataa. Maanantaina aamulla oli taas jotenkin niin musta aamu - ihan kirjaimellisesti. Onneksi äiti oli tuli käymään ja tunnin rauhallisen ulkoilun ja levon jälkeen alkoi elämä taas voittamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin taaperon kanssa kotona koko päivän. Vähän jännitti aamusta, mutta päätin etten anna ahdistukselle valtaa. Vaihdoin kevät- ja talvivaatteiden paikkaa ja pesin pyykkiä. Oli ihana saada kaappiin tilaa, kun nyt siellä on ollut sekaisin sekä kevät että talvivarusteita. Sain imuroitua kaikki roskat kenkätelineen alta ja muutenkin tuli hyvä fiilis, kun sai asioita hoidettua. Kävin vielä iltapäivästä kävelyllä ja hakemassa keskimmäistä päiväkodista. Illalla olikin sitten aika väsyny olo eikä jaksanut paljon sängystä nousta.

Päätin viikonloppuna, kun fiilis alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan, että en aio jäädä tuleen makaamaan. Nyt on elettävä sen kanssa, että mulla on sairaus, jota ei voi parantaa. Se kulkee rinnalla koko elämän ajan, mutta en voi alkaa sairastamaan. Jos edessä on leikkaus, niin sitten se hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää sen jälkeen. Jos se ei auta ja edessä on toinen leikkaus, niin sitten käydään siinä ja jatketaan eteenpäin. En voi enkä halua antaa tän nujertaa! Eilen taisi olla ensimmäinen päivä, kun en kertaakaan itkenyt tämän asian takia. Ahdistavia hetkiä tulee jatkuvasti pitkin päivää, mutta pyrin siirtämään ne taka-alalle. Niiden miettiminen ei auta mitään. Tää on mielessä joka tapauksessa koko ajan - annoin sen ahdistuksen tulla tai en. Toki se välillä tuleekin, mutta sitten yritän miettiä jotain muuta. Haluaisin elää niin normaalia arkea kuin mahdollista nyt sinne kirurgin tapaamiseen asti. Toivon, että siellä saan oikeasti jotain konkreettista tietoa siitä mikä nimenomaan mun oma tilanne on tällä hetkellä!

Liityin myös netissä vertaistukiryhmään. Sain sieltä alkuun tosi lohduttavia sanoja ja fiiliksiä. Sitten huomasin, että tällä hetkellä en pysty enkä halua lukea muiden tilanteista. Varsinkaan kun en tiedä mikä oma tilanne on tällä hetkellä. Varsinkin jos jollain meni huonosti, niin se ahdisti entistä enemmän. Ehkä jossain vaiheessa pääsen tästäkin ylitse, mutta nyt en vaan pysty. Kun sieltä voisi poimia vaan ne positiivisimmat ja voimaa antavimmat tekstit ja jättää ne pelottavammat lukematta. Just nyt tuntuu siltä, että kaikkein parasta on kun en lue enkä selvitä tätä asiaa mihinkään suuntaan kenellekään, vaan yritän elää päivä kerrallaan tän uutisen kanssa. Siinäkin on jo tekemistä kerrakseen!

Tunteiden vuoristorataa

Eilinen eli kolmas päivä uutisesta oli tosi vaikea. Melkein vaikeampi kuin aiemmat päivät. Ehkä se alkaa valjeta, että tää nyt vaan on tässä eikä ole menossa mihinkään. Yritin tehdä jotain pakollisia hommia, mutta ei siitä mitään tullut. Tuntuu että ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää eikä mistään tule mitään. Kädet ja jalat painaa tuhat tonnia eikä energianpuutokseen auttanut puoliksi valvottu yö ja se ettei ruoka maistu. Oon kolmen päivän aikana syönyt ehkä yhtä paljon kuin yhden kokonaisen päivän aikana normaalisti :/ Huomaa, että koko kroppa on ihan järkyttävässä stressitilassa. Onneksi mies taas potki eilen ylös sängystä. Illasta oli taas muutama tunti melkein normaali olo. Iltapalaksikin sain jopa yhden maitorahka-mustikka-banaani -pirtelön menemään alas jotenkuten.

Tää on siitä järjetöntä, että järjellä tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Oon eläny tän kanssa luultavasti koko elämäni tietämättäni eli mikään ei ole muuttunut. Paitsi tieto siitä, että mulla on tämä sairaus! Kun vois nää tunteet ja paniikit sysätä syrjään ja elää sen järjen mukaan. Jos pitää leikata, niin sitten leikataan ja jos/kun leikkaus onnistuu, niin sitten voi taas elää hieman vapaammin. Ajattelin soittaa tänään neurolle ja kysellä, että missä vaiheessa tää mun lähete on menossa. Sekin pelottaa niin sairaasti. Mietin, että jos joudun leikkaukseen ja oon sairaalassa vaikka pari viikkoa. Miten kotona pärjätään? Ja ei, mulla ei oo MITÄÄN pelkoa ollut koskaan, että pärjääkö mies lasten kanssa. On vähintään yhtä pätevä kun minä. Mutta nyt yhtäkkiä tää perhe ei pärjää hetkeäkään ilman mua (ainakaan mun mielen mukaan!). Mieskin ihmettelee jatkuvasti, että minkä takia oon koko ajan peloissani lapsista ja hänestä. Heillä kun ei ole mitään hätää. Enkä osaa selittää sitä itsekään. Ehkä mun pitää johonkin kanavoida tää pelko. Kuitenkin sen mitä oon saanu selville, niin tää ei oo tosiaan mikään pelottava asia. Tää vaan on. Millä sen vaan sais ilmotettua tälle päänupille, että stressi pois ja jännitetään sitten jos/kun on jännittämistä.

-----
Neljäs, viides ja kuudeskin päivä menevät ihan jossain sumussa. Sängystä olen päässyt ylös ja koska olen lasten kanssa yksin päivät, niin tehdä täytyy. Mutta pakkollisten töiden lisäksi energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Kun hetkeksi istahtaa, niin meinaa iskeä paniikki. Paniikki mistä? Siihen en osaa vastata. Viime päivät oon stressannut melkein enemmän syömisestä (tai siitä etten syö) kuin itse sairaudesta. Viimeisen viikon aikana paino on tippunut neljä kiloa, kun ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu. Tarkkailen tuntemuksia ja oireita väistämättä. Tänään jopa soitin päivystykseen, kun tuntui ettei happi kulje normaalisti. Kyllähän se kulkee, mutta kun se paniikki iskee, niin sille ei voi mitään. Seuraavaksi odotellaan reilun viikon kuluttua olevaa selkärankan magneettikuvausta. Sitten siitä reilun viikon päästä kuullaan kirurgin mietteet sekä kuvista että oireista.

Nyt on kulunut viikko diagnoosista. Kulunut viikko on edelleen aivan sumun peitossa. Tiedän, että osalle pitäisi vielä tästä kertoa, mutta en jaksa. En jaksa oikein puhua aiheesta ja tavallaan siitä on hirveä tarve puhua. En kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, kun en tiedä niihin vastauksia itsekään. En salaile tätä, mutta en kyllä jaksa tästä yleisesti vielä jutella. Väsymys on jotain aivan järjetöntä. Voisin nukkua ihan koko ajan. On tainnut uutinen olla sen verran kova kolaus henkisesti, että vetää fyysisen voinninkin aivan pohjamutiin. Pitäisi varmaan koittaa vähän käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ja eipä tämä vähäinen ravintokaan sitä vointia juuri piristä. Pitää vaan uskoa, että kyllä tää tästä pikkuhiljaa helpottaa. Ja onhan se jo helpottanutkin viikon takaisesta...