Taivaslaulu

Nyt kun vointi on sen taas sallinut, niin olen jaksanut keskittyä lukemiseen. Ajatus ei juurikaan kulkenut sattuneesta syystä aiemmin, joten se harrastus jäi vähän unholaan tuossa kesällä ja alkusyksystä. Viimeisimpänä kirjana sain tänään luettua Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu" -kirjan. Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisista. Tavat ja opit ovat jollain tasolla itsellekin tuttuja lähipiiristä saatujen kokemusten perusteella. Mielestäni kirja antoi erittäin hienon kuvauksen yhdestä tavasta katsoa maailmaa, yhden naisen ja hänen perheensä näkökulmasta. En kokenut kertaakaan, että uskonnollisuudella tai naisen kokemuksella olisi haettu jonkinlaista provokaatiota tai sensaatiota. Siinä käytiin hyvin asiallisesti läpi kokemuksia, joita kirjassa kuvattu perhe - ja erityisesti perheen äiti - koki.

Lyhyesti kerrottuna päähenkilönä on Vilja, joka tapaa Aleksin. He ovat nuoria ja haluavat toteuttaa haaveensa menemällä naimisiin, perustamalla perheen ja vaalimalla yhteisiä arvojaan. He haluavat lapsia, mutta toivovat samalla yhdessä, ettei perhekoko kasvaisi esimerkiksi neljääntoista lapseen, vaan jäisi luonnollisesti vaikka puoleen siitä. Lestadiolaisuuteen kuuluu ajatus siitä, että jokainen lapsi on Jumalan lahja ja tervetullut. Näin ollen ehkäisy ei ole sallittua ja sitä myöden myös perhekoot kasvavat usein suuriksi. Kirjan pariskunnalla hedelmällisyyttä riittää, joten haaveista huolimatta lapsia alkaa tulla vuoden välein ja pian raskaaksi tuleminen alkaakin olla enemmän paniikin aihe kuin iloinen odotus. Viljalla ei ole toiveitakaan päästä lasten välissä kokeilemaan työelämää, vaan pian neljännen jälkeen hän huomaa olevansa uudestaan raskaana - ja odottavansa tällä kertaa kaksosia.

Kirjassa kuvataan hyvin uupumuksen ja voimattomuuden tunnetta. Vaikka toki lapset ovat äidilleen rakkaita, niin kaiken arjen pyörityksen keskellä hän ei jaksa enää iloita heistä. Ei myöskään aiemmin iloa tuottaneista retkistä tai kotiaskareista, hymyistä ja halauksista. Lisäksi hän vertaa itseään yhteisön muihin naisiin ja äiteihin, joilla saattaa olla lapsia tuplasti enemmän. He jaksavat leipoa leivät, laittaa ruoat, hoitaa kodin, lapset, seurakunnan myyjäiset ja ovat silti tyytyväisiä elämäänsä.

Voin hyvin ymmärtää uupumuksen, sillä aikanaan kun omat lapset olivat molemmat vaippaikäisiä (ikäeroa 1v 11kk) tuntui välillä ettei aika riitä mihinkään eikä oikein ehdi hengähtää. Saatika sitten, jos lapsia olisikin tullut siitä edelleen tasaisin väliajoin. Uskon, että siinä tilanteessa en olisi jaksanut enää antaa lapsille huomiota tai olla heille läsnä siinä määrin kuin olisin halunnut ja he olisivat tarvinneet. On toki ihmisiä, jotka ovat kuin luotuja hoitamaan suurperhettä ympärillään ja nauttivat siitä todella. Itse nautin omasta rauhasta ja tarvitsen sitä, jos siitä voi kolmatta odottava kohta enää edes haaveilla :P Haluan kyetä antamaan lapsille elämän, jossa he muistavat äidin olleen läsnä ja sylin, johon voi aina tulla. Toivon myös, että he näkevät ja muistavat äidinkin olleen onnellinen. Mehän päätimme kuopuksen jälkeen, että perheemme on tässä. Ja väitän, että voimavarat olisivat loppuneet jos meille olisikin jostain syystä yllätyksenä tullut kolmas lapsi heti perään. Nyt kun tilanne on eri ja lapset isompia, uskon, että pystyn jakamaan huomiotani vielä yhdelle. Näitä asioita pohdittuani viime aikoina toivoin kirjaa lukiessani monesti, että jokainen saisi itse päättää mikä on kullekin perheelle oikea perhekoko ja mitkä ovat perheen ja äidin (tai kotona eniten vastuuta ottavan) voimavarat. Ymmärrän myös Viljan tuskan siitä, ettei enää tunnista omaa kehoansa ja haluaisi sen palautuvan ennen mahdollista tulevaa koitosta. Onneksi itse sain tämän asian päättää enkä joutunut asian kanssa painimaan.

Vilja toivoo salaa, että hän ei enää kykenisi saamaan lapsia. Aleksi taas kyseenalaistaa joitakin yhteisön sääntöjä, joiden kokee aiheuttavan enemmän tuskaa kuin iloa. Hänen mielestään uskon pitäisi tuoda nimenomaan iloa ja rauhaa sydämeen. Yhteisössä on muitakin, jotka ovat uupuneita jatkuvaan perheen kasvamiseen. Miehet mainitsevat Aleksille saunassa, että paras aika harrastaa seksiä on, kun vaimo on raskaana. Silloin ei tarvitse pelätä hänen tulevan raskaaksi. Kirjassa kuvataan myös perheen lasten ajatuksia ja pelkoja siitä, ettei olekaan toteuttanut arjen askareitaan tai leikkejään Jumalaa kunnioittaen tai on ajatellut erinäisistä asioista väärin.

On upeaa jos ihminen löytää yhteisön tai kasvaa osaksi yhteisöä, jonka kokee omakseen. Lestadiolaisessa uskossa on selkeät säännöt, joita on noudatettava, mikäli haluaa olla kunnon uskovainen. Tasapainotellaan yhteisölle annetun oikean ja väärän kanssa. Mitä jos oikea ja väärä ei osukaan omaan ajatusmaailmaan? Aleksi pohtii sitä, että yhteisö menee aina yksilön edelle. Kirjassa sivutaan tätä tematiikkaa ja pohditaan osaltaan, että onko huono uskovainen jos haluaa vaikka säännöstellä lapsilukuaan ehkäisyllä. Ja mitä tunnontuskia saattaa tulla siitä, että edes suunnittelee ehkäisyn käyttöä - saati käyttää sitä. Ja mikä pelko hiipii mieleen siitä jos muut yhteisön jäsenet saavat tietää ja mitä siitä voi seurata. Näiden asioiden kanssa painivia ihmisiä auttavat yhteisön sisällä valitut henkilöt. Varmasti on hyvä jutella toisen ihmisen kanssa, mikäli tarvetta ei sen suuremmalle pohdinnalle ole. Mikäli taas oma sisäinen maailma on sekaisin, niin harva näistä auttaviksi valituista henkilöistä on kuitenkaan saanut auttamiseen minkäänlaista koulutusta. Tämä on aikamoinen riski esimerkiksi uupuneelle.

Taivaslaulu herättää paljon ajatuksia ja keskustelua sekä tuo esille yhden tavan elää. Se, mistä pidin on se, että kirjassa ei haeta syyllisiä tai paheksuta lestadiolaisuutta. Pohditaan vain mitä erilaisia ajatuksia ja ristiriitoja se voi tuoda tullessaan. Kirja herätti mielessä erittäin paljon ajatuksia mm. ihmisoikeuksista, naisen asemasta, oikeudesta omaan ruumiiseen sekä toisaalta yhteisön tuomasta turvasta, ilosta ja toisten auttamisesta. Kirja on lukukokemus, joka laittaa pohtimaan asioita eri näkökulmista! Suosittelen ehdottomasti tutustumaan :)

Aurinko

Voi että voi olla kauniita ja kesäisen oloisia ilmoja jo tähän aikaan vuodesta! Pari jotenkin aivan mielettömän rentoa päivää takana! Oon saanut mukavaa vaihtelua arkeen lomailun merkeissä ja ollaan vietty äitin kanssa pari sellasta rentoa äiti-tytär -vapaapäivää!

Eilen kävin aamupäivästä body balancessa (ihan parasta rentoutumista/liikuntaa ikinä!!) ja sitten ajelin äitin luo ja käveltiin auringon paisteessa kaupunkiin syömään thaimaalaisia herkkuja. Päivän erikoisena oli pähkinäkanaa hapanimeläkastikkeessa, jasmin riisiä sekä höyrytettyjä kasviksia. Aivan suussasulavan täydellistä. Alkupalaksi otettiin vielä kasviskevätkääryle. Lähenteli kyllä täydellistä ruokakokemusta! Ja pakko kyllä myöntää, että nämä leidit osaavat kyllä tehdä melko autenttisen makuista ruokaa. Tämä on ensimmäisiä paikkoja, jossa mm. hapanimeläkastike lähentelee Thaimaassa koettuja makuja! Suosittelen kokeilemaan jos et ole sitä vielä tehnyt: Thaikitchen!

Tänään myös vähän erilaisempi lounas, kun haettiin Kauppahallin salaattibaarista aivan ihanat salaatit. Toinen lohella ja toinen kanalla. Täytyy kyllä sanoa, että tällaisia take away -paikkoja pitäis olla enemmänkin. Kaikki tuoreet salaattien ainekset ja lisukeet löytyy lasiseinän takaa, josta Subway -tyyppisesti valitaan halutut maut ja sitten syömään. Mukaan lähtee myös pala tuoretta patonkia. Joihinkin ruokakauppoihin niitä on jo tullut, mutta edelleen niitä on liian harvakseltaan! Löydettiin vitriinistä myös aivan taivaalliset juustokakut ja tehtiin tästä keskiviikosta ihan himpun verran enemmän luksusta ;)

Nyt jälleen kotosalla, mutta huomenna on vielä mukavaa puuhaa, kun kummityttöni äiteineen tulee meille viettämään vapaapäivää! Harvoin on näin puuhakkaita viikkoja eikä niitä todellakaan jaksaisi usein, kun on vähän tällainen yksinäisyyttä ja hiljaisuutta rakastava luonne. Mutta näin harvakseltaan ne tuntuu kyllä todella hyvältä ja niistä tulee tosi hyvä mieli :) 

Kerroinkin aiemmin, että aloitin lukemaan kiinalaisista naisista kertovaa kirjaa Lumikukka ja salainen viuhka. Olen jo jonkin matkaa kirjaa lukenut, mutta se meinaa vähän takkuilla. Ei siksi, että kirja olisi huono - päinvastoin! Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta, mutta se tapa, jolla naisten jalkoja on pienenä sidottu ja varpaat ym. luut murrettu sirompien ja kauniimpien jalkojen toivossa kuvottaa. Ajatus siitä sotii vaan niin täydellisesti omaa ajatusmaailmaa vastaan. Oli pakko pitää pieni mietintätauko kirjan kanssa, mutta toisaalta en taas malttaisi millään olla lukemattakaan. Pieni paradoksi? :D Tosiaan ehdin maanantaina nauttimaan siitä mainitusta omasta rauhasta lämpimällä takaterassilla kera kirjan ja lasillisen sunnuntain vappulounaalta jääneen viinin kera ;)

Se on kohta kesä!!!

Pakoa hetkestä

Oon löytänyt uusia iloja elämääni ja tässä niistä ensimmäinen: kirjat!

Huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni istuvani takapihalla auringossa lukemassa kirjaa - miettimättä mitään muuta! Ei vitsi miten hyvältä se tuntui! Lapset leikkivät vieressä ja minä lueskelin rauhassa ja nautin keväästä! En ole koskaan ollut mikään innostunut lukija. Olen saattanut lukea kaksikin kirjaa putkeen ja sitten on saattanut mennä helposti 3 vuotta lukematta yhtään. Tai sitten yksi kirja on seissyt yöpöydällä parikin vuotta ja siitä on luettuna ehkä se 10 ensimmäistä sivua. Ei ole vaan jaksanut/ehtinyt rauhoittua lukemaan. Tänään tilanne on aivan toinen ja innostun hyvistä tarinoista - oli ne sitten todellisia tai fiktiivisiä. Ne tarjoavat pienen hetken vapautta jossain aivan muussa ympäristössä :) Kirjasto onkin tullut viimeisen vuoden aikana uudestaan takaisin elämään opiskeluaikojen jälkeen.

Seuraava teksti on ehkä enemmän muistilista itselleni kirjoista, joita olen viimeisen vuoden sisällä lukenut. Olen toki laittanut myös suosituksen perään, mikäli kirja kannattaa lukaista! Mutta, kuten alta pystyy lukemaan, niin mikään analyyttinen kirja-arvostelu tämä teksti ei ole enkä sitä sillä haekaan ;)

Viime kesänä päätin, että otan loman levon kannalta ja kävin hakemassa kirjastosta summamutikassa pari kirjaa. Luin lähes yhteen putkeen Eve Hietamiehen kirjat Yösyöttö ja Tarhapäivä (mielettömän hyviä, suosittelen!!!). Sitten tuli Jari Tervon Kallellaan (no, ihan ok. Vähän takkuista makuuni). Jonkin neljännenkin kirjan luin, mutta siitä on jo sen verran aikaa, etten muista millään mikä se oli. Muistaakseni Eve Hietamiestä sekin. Puolinainen (kiitos Google!). Ihan ok, mutta aika surullinen.

Luin myös Teräsmiehen morsiamen sekä Niin paljon kuuluu rakkauteen – nämä myöskin Eve Hietamieheltä (olin napannut ensimmäiset kaksi hänen kirjaansa summamutikassa kesälomalle ja uskoin, että muidenkin täytyy olla hyviä :D ). Niin paljon kuuluu rakkauteen oli kepeää luettavaa ja mukavaa, kun olin kirjaan liittyvää tv-sarjaa aikanaan seurannut (Sydän toivoa täynnä). Muistin henkilöiden kasvot ja äänet kirjaa lukiessani. En pitänyt yhtä paljon Teräsmiehen morsiamesta. Hyvä kirja sinällään aiheena, mutta jotenkin ahdistava. Pelkkää riitelyä alusta loppuun – jota en jotenkin jaksanut siinä mielentilassa lukea, kun mm. työpaikan ilmapiiri oli pelkkää riitaa. Kirjoissa olen yrittänyt päästä nimenomaan ”pakoon” ihan muuhun maailmaan ja unohtaa kaiken tuon. Kai siinä ihan onnellinen loppu oli, mutta tunnelma kirjassa ei ollut miellyttävä.

Sitten löysin suosituksesta Enni Mustosen kirjoja. En tiedä mikä Suomen lähihistoriassa kiehtoo, mutta jostain syystä se on aina kiinnostannut minua. Ensimmäisenä luin Koskivuori -sarjan. Aivan mieletöntä luettavaa, SUOSITTELEN lämpimästi!! Siihen kuuluu viisi kirjaa ja jokainen kirja menee saman kylän ja kahden suvun hirstoriaa eteenpäin. Kirjan kertojana toimii aina uudempi sukupolvi. Tästä innostuneena luin saman kirjailijan Pohjantuulen tarinoita -sarjan, joka koostuu kolmesta kirjasta. Vähän saman tyylinen kuin ensimmäinen kirjasarja, mutta kertoo Lapin sodasta ja saksalaisista sotilaista ja heidän suhteistaan suomalaisiin naisiin! Tästä innostuneena päätin vielä lukea Syrjästä katsojan tarinoita -sarjan. Tämä kertoo Suomen historiasta 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Kertojana on nuori piika, joka pikkuhiljaa etenee emännöitsijäksi asti ja työskentelee Suomen silmää tekevien henkilöiden palveluksessa (mm. Topelius ja Sibelius). Hän kertoo sekä omasta että isäntäperheen elämän menosta. Näitäkin kirjoja on kolme. Tässä kohtaa jotenkin väsähdin, koska kaikki kirjailijan kirjat ovat olleet hyvin samantyyppisiä. Taisin väliinkin lukea jotain muuta, mutta palasin lopulta viimeiseen kirjaan takaisin ja tykästyin todella. Nyt en malta odottaa, että tänä vuonna tähän sarjaan pitäisi tulla jatkoa. Neljättä kirjaa siis odotellessa ;)

Luin myös väliin muuta historiaa, kuten Mirjam Bollen ”Jotta saisit tietää”. Kirja kertoo juutalaisvainoista ja sisältää Mirjamin itsensä kirjoittamia kirjeitä miehelleen juutalaisvainojen alusta keskitysleirille saakka. Kirja kuvaa hyvin sen aikaista tilannetta, mutta oli välillä hieman vaikeaselkoinen vaikeiden termien (saksaksi) ja jatkuvasti lisääntyvien nimien vuoksi. Mutta tunnelmaan siinä pääsee. Jotenkin keskitysleirillä kuvatut tilanteet on ehkä helpompi kuvitella, kun olen vieraillut Auschwitzissä sekä Birkenaussa vuosia sitten ja nähnyt tilat, joissa juutalaisia pidettiin. Järkyttävää. Siitäkin voisin kirjoittaa vaikka ja mitä, mutta jätetään se nyt kuitenkin.

Hetki sitten luin myöskin suosituksesta Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Todella mahtava ja koskettava kirja, jonka suosittelen lukemaan. Melko paksu kirja, muttei tehnyt tiukkaakaan lukea :) Toinen minulle suositeltu kirja oli Maija Asunta-Johnstonin Punapukuisen naisen talo. Siinä jos missä käytiin läpi elämää, jotan minä haluaisin elää. Ostaa talo jostain pienestä kylästä, viljellä ja säilöä ja elää ihan tavallista elämää yhdessä luonnon kanssa. Ei siis mikään ekokirja, vaan todellinen hyvän mielen kirja. Kirjailija osti Unkarin syrjäkylästä itselleen ”kesämökin” ja alkaa laittamaan sitä sekä sen puutarhaa. Hän saa siitä itselleen ihanan pakopaikan elämän melskeen keskellä. Olen kuullut, että tähän kirjaa on jatkoakin ja sen jatkonkin haluan jossain vaiheessa etsiä käsiini.

Aloitin myös jossain välissä lukemaan mielenkiintoiselta kuulostanutta kirjaa Tappelija, jonka on kirjoittanut John Branch. Se kertoo nuoresta NHL -kiekkoilijasta, joka kuoli 28-vuotiaana. Se nosti esiin nimenomaan lajin väkivaltaisuuden ja sen vaietut ongelmat. Myönnän, en jaksanut lukea 60 sivua pidemmälle. Kirja oli niin täynnä outoja nimiä (en seuraa NHL:ää) ja tilastoja. Ehkä luen sen vielä joskus, mutta en tässä tilanteessa jaksanut keskittyä asiaan sen enempää.

Tällä hetkellä yöpöydälläni odottaa vielä kaksi kirjaa. Olen aloittanut lukemaan kirjaa Läsnäolon voima (Eckhart Tolle), jota kautta olen yrittänyt löytää uusia näkökulmia ajatteluuni. Olen yrittänyt sitä kautta myös löytää apuja siihen, että pystyisin paremmin sulkemaan mielestäni pois turhat asiat. Luen sitä hieman hitaamman puoleisesti, mutta eiköhän se siitä vielä suttaannu. Kevyempänä versiona tämän rinnalla olen aloittelemassa Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka -kirjaa. Siinä suunnataan Kiinaan ja sen historiaan. Uskoisin, että on ihan mielenkiintoinen luettava. Yritän muistaa kertoa fiilikset kirjasta, kunhan saan sen luettua.

Huh, kaikenkaikkiaan olen 10 kk aikana lukenut 20 kirjaa. Poislukuen kirjat, jotka olen mahdollisesti unohtanut. Jätin myös pois laskuista lasten pidempiä satukirjoja, kuten Onneli ja Anneli, Kolme iloista rosvoa ja Uppo Nalle, joita olen lukenut niitä ääneen lapseni kanssa. Aika hurja määrä ihmiselle, joka ei niin välitä lukemisesta ;) Kirjojen maailmaan on vaan niin helppo hukkua ja voi todella unohtaa kaiken ylimääräisen. Ja se on muuten rauhoittanut myös nukkumaan menoa, kun ei tule toljotettua tv:tä. 

Näitä listatessa tajusin, että kirjoilla ei ole juurikaan yhteistä (ellei näitä Suomen historiaa eri tavalla sivuavia Mustosia lasketa lukuun). Eli aika laidasta laitaan eri maailmoihin on tullut heittäydyttyä! Täytyy sanoa, että asiakirjoja jaksan lukea aika huonosti, mutta nyt kun lukemisen makuun on päässyt, niin pitää kokeilla jossain vaiheessa niitäkin!