Diagnoosista on vajaa kaksi viikkoa. Viime viikonloppu oli jo selkeästi parempi. Aloin saada ruokahalua takaisin ja jaksoin jopa lähteä hetkeksi ulkoilemaan. Nauroin ja tein mukavia juttuja. Edelleen tunteet menevät kuitenkin vuoristorataa. Maanantaina aamulla oli taas jotenkin niin musta aamu - ihan kirjaimellisesti. Onneksi äiti oli tuli käymään ja tunnin rauhallisen ulkoilun ja levon jälkeen alkoi elämä taas voittamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin taaperon kanssa kotona koko päivän. Vähän jännitti aamusta, mutta päätin etten anna ahdistukselle valtaa. Vaihdoin kevät- ja talvivaatteiden paikkaa ja pesin pyykkiä. Oli ihana saada kaappiin tilaa, kun nyt siellä on ollut sekaisin sekä kevät että talvivarusteita. Sain imuroitua kaikki roskat kenkätelineen alta ja muutenkin tuli hyvä fiilis, kun sai asioita hoidettua. Kävin vielä iltapäivästä kävelyllä ja hakemassa keskimmäistä päiväkodista. Illalla olikin sitten aika väsyny olo eikä jaksanut paljon sängystä nousta.
Päätin viikonloppuna, kun fiilis alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan, että en aio jäädä tuleen makaamaan. Nyt on elettävä sen kanssa, että mulla on sairaus, jota ei voi parantaa. Se kulkee rinnalla koko elämän ajan, mutta en voi alkaa sairastamaan. Jos edessä on leikkaus, niin sitten se hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää sen jälkeen. Jos se ei auta ja edessä on toinen leikkaus, niin sitten käydään siinä ja jatketaan eteenpäin. En voi enkä halua antaa tän nujertaa! Eilen taisi olla ensimmäinen päivä, kun en kertaakaan itkenyt tämän asian takia. Ahdistavia hetkiä tulee jatkuvasti pitkin päivää, mutta pyrin siirtämään ne taka-alalle. Niiden miettiminen ei auta mitään. Tää on mielessä joka tapauksessa koko ajan - annoin sen ahdistuksen tulla tai en. Toki se välillä tuleekin, mutta sitten yritän miettiä jotain muuta. Haluaisin elää niin normaalia arkea kuin mahdollista nyt sinne kirurgin tapaamiseen asti. Toivon, että siellä saan oikeasti jotain konkreettista tietoa siitä mikä nimenomaan mun oma tilanne on tällä hetkellä!
Liityin myös netissä vertaistukiryhmään. Sain sieltä alkuun tosi lohduttavia sanoja ja fiiliksiä. Sitten huomasin, että tällä hetkellä en pysty enkä halua lukea muiden tilanteista. Varsinkaan kun en tiedä mikä oma tilanne on tällä hetkellä. Varsinkin jos jollain meni huonosti, niin se ahdisti entistä enemmän. Ehkä jossain vaiheessa pääsen tästäkin ylitse, mutta nyt en vaan pysty. Kun sieltä voisi poimia vaan ne positiivisimmat ja voimaa antavimmat tekstit ja jättää ne pelottavammat lukematta. Just nyt tuntuu siltä, että kaikkein parasta on kun en lue enkä selvitä tätä asiaa mihinkään suuntaan kenellekään, vaan yritän elää päivä kerrallaan tän uutisen kanssa. Siinäkin on jo tekemistä kerrakseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti