Eilinen eli kolmas päivä uutisesta oli tosi vaikea. Melkein vaikeampi kuin aiemmat päivät. Ehkä se alkaa valjeta, että tää nyt vaan on tässä eikä ole menossa mihinkään. Yritin tehdä jotain pakollisia hommia, mutta ei siitä mitään tullut. Tuntuu että ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää eikä mistään tule mitään. Kädet ja jalat painaa tuhat tonnia eikä energianpuutokseen auttanut puoliksi valvottu yö ja se ettei ruoka maistu. Oon kolmen päivän aikana syönyt ehkä yhtä paljon kuin yhden kokonaisen päivän aikana normaalisti :/ Huomaa, että koko kroppa on ihan järkyttävässä stressitilassa. Onneksi mies taas potki eilen ylös sängystä. Illasta oli taas muutama tunti melkein normaali olo. Iltapalaksikin sain jopa yhden maitorahka-mustikka-banaani -pirtelön menemään alas jotenkuten.
Tää on siitä järjetöntä, että järjellä tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Oon eläny tän kanssa luultavasti koko elämäni tietämättäni eli mikään ei ole muuttunut. Paitsi tieto siitä, että mulla on tämä sairaus! Kun vois nää tunteet ja paniikit sysätä syrjään ja elää sen järjen mukaan. Jos pitää leikata, niin sitten leikataan ja jos/kun leikkaus onnistuu, niin sitten voi taas elää hieman vapaammin. Ajattelin soittaa tänään neurolle ja kysellä, että missä vaiheessa tää mun lähete on menossa. Sekin pelottaa niin sairaasti. Mietin, että jos joudun leikkaukseen ja oon sairaalassa vaikka pari viikkoa. Miten kotona pärjätään? Ja ei, mulla ei oo MITÄÄN pelkoa ollut koskaan, että pärjääkö mies lasten kanssa. On vähintään yhtä pätevä kun minä. Mutta nyt yhtäkkiä tää perhe ei pärjää hetkeäkään ilman mua (ainakaan mun mielen mukaan!). Mieskin ihmettelee jatkuvasti, että minkä takia oon koko ajan peloissani lapsista ja hänestä. Heillä kun ei ole mitään hätää. Enkä osaa selittää sitä itsekään. Ehkä mun pitää johonkin kanavoida tää pelko. Kuitenkin sen mitä oon saanu selville, niin tää ei oo tosiaan mikään pelottava asia. Tää vaan on. Millä sen vaan sais ilmotettua tälle päänupille, että stressi pois ja jännitetään sitten jos/kun on jännittämistä.
-----
Neljäs, viides ja kuudeskin päivä menevät ihan jossain sumussa. Sängystä olen päässyt ylös ja koska olen lasten kanssa yksin päivät, niin tehdä täytyy. Mutta pakkollisten töiden lisäksi energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Kun hetkeksi istahtaa, niin meinaa iskeä paniikki. Paniikki mistä? Siihen en osaa vastata. Viime päivät oon stressannut melkein enemmän syömisestä (tai siitä etten syö) kuin itse sairaudesta. Viimeisen viikon aikana paino on tippunut neljä kiloa, kun ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu. Tarkkailen tuntemuksia ja oireita väistämättä. Tänään jopa soitin päivystykseen, kun tuntui ettei happi kulje normaalisti. Kyllähän se kulkee, mutta kun se paniikki iskee, niin sille ei voi mitään. Seuraavaksi odotellaan reilun viikon kuluttua olevaa selkärankan magneettikuvausta. Sitten siitä reilun viikon päästä kuullaan kirurgin mietteet sekä kuvista että oireista.
Nyt on kulunut viikko diagnoosista. Kulunut viikko on edelleen aivan sumun peitossa. Tiedän, että osalle pitäisi vielä tästä kertoa, mutta en jaksa. En jaksa oikein puhua aiheesta ja tavallaan siitä on hirveä tarve puhua. En kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, kun en tiedä niihin vastauksia itsekään. En salaile tätä, mutta en kyllä jaksa tästä yleisesti vielä jutella. Väsymys on jotain aivan järjetöntä. Voisin nukkua ihan koko ajan. On tainnut uutinen olla sen verran kova kolaus henkisesti, että vetää fyysisen voinninkin aivan pohjamutiin. Pitäisi varmaan koittaa vähän käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ja eipä tämä vähäinen ravintokaan sitä vointia juuri piristä. Pitää vaan uskoa, että kyllä tää tästä pikkuhiljaa helpottaa. Ja onhan se jo helpottanutkin viikon takaisesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti