maanantai 30. huhtikuuta 2018

Kardemummakirous


 Tulin tänä aamuna siihen tulokseen, että meijän perhettä kiusaa "kardemummakirous". Tai voi se toki olla jotain muutakin, mutta kutsuttakoon sitä nyt kiroukseksi! Edellisen kerran kun aloin leipomaan pullaa, niin totta kai kauppalapussa oli kardemumma. Ostin kardemummaa ja kun seuraavana päivänä aloin sitä leipomaan, niin tultiin siihen tulokseen, että se perhanan pötkö oli jäänyt ilmeisesti kassahihnan reunan alle piiloon. Maustetta ei löytynyt mistään. Käytiin kauppakassitkin uusiksi läpi, mutta ei. Lähdin kesken taikinanteon (ei, mähän en sitä kardemummaa voi etsiä ennen leivontaa!) äkkiä autolla lähikauppaan. Ostinkin samoin tein 2 pötköä.

Eilen mies kävi kaupassa. Pyysin ostamaan kardemummaa vappumunkkeja ja ihan vaan pullia varten. Ne oli ostettu kyllä joo. Aloin jälleen leipomaan. Sain oikein kivasti kaikki aineet laitettua taikinaan. Enää puuttui kardemumma ennen jauhoja. Ding, ding, ding...kardemummaa ei löyty mistään. Miksi, oi MIKSI en voi tarkistaa sitä etukäteen. Soitin miehelle töihin, että mihin laitoit kardemumman. Hetki oli hiljaista, kunnes hän sanoi, että hei se varmaan jäi kauppakassin pohjalle, koska nyt hän tarkasti, että se tuli mukaan. Jepjep, ihan kiva. Mä laitoin kauppakassit takaisin autoon miehen mukana ennen kun hän lähti aamulla töihin. Ihan vaan ettei ne nyt jää tuohon eteiseen nököttämään. Mulla siis jälleen kerran edessä puolivalmis taikina eikä yhtään kardemummaa. Ei kait siinä, ipana rattaisiin ja juosten lähikauppaan. Oli hiiva ehtinyt jo vähän matkan aikana alkaa tekemään toimiaan, mutta enköhän saanut kaiken pelastettua. Illallahan sen sitten maistaa, kun tulee vieraat. Nyt ostin sitten kaapin täyteen kardemummaa. Tai siis kolme pötköä :P Josko ens kerralla mulla oikeasti ois oikeat aineet oikeassa paikassa ja saisin taikinan kerralla kuntoon. Illalla mun vanhemmat tulee juhlimaan vappua meijän kanssa. Syödään hyvin ja ollaan vaan!

Tällä kertaa en jättänyt mitään sattuman varaan. Ostin kolme pötköä!

Pullat kohoomassa.

Valmista!

Munkit paistumassa

Loppu hyvin, kaikki hyvin! ;)


ILOISTA VAPPUA!!!

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Kevät!!

Kevät on vihdoin kunnolla täällä! Lunta on enää muutamissa paikoissa ja ulkona on välillä tarennut pitkähihaisella paidalla..tai ainakin auringossa. Varjossa on vielä viileää. Takapihalla oli niin isot kinokset terassilla, että olin melkein 100% varma, että ne ei sula ennen juhannusta. Vaan niinpä nekin on sulaneet. Tosin, mies on kyllä ahkerasti käynyt niitä lapiolla levittelemässä.. Lapset nauttii, kun pääsevät taas ulkona touhuilemaan muita juttuja. Vihdoin ovat myös tutustuneet naapuruston lapsiin koulun kautta. On ollut ihana ja hauska seurata kuinka samat tutut pihaleikit ovat lasten suosikkeja edelleen. On kirkkista, twistaamista, naruhyppelyä ja vaikka mitä! Melkein heti kotiutumisen jälkeen soi ovikello ja taas mentiin. Niin se tosiaan menee, että jossain vaiheessa huomaa, ettei lapset olekaan enää niin paljon kotona. Hassua. Jotenkin se pikkulapsiaika tuntui olevan pitkä kuin nälkävuosi eikä omaa vapaahetkeä koskaan. Nyt kuitenkin ison osan päivästä lapset touhuavat omiaan ja ovat ulkona keskenään pitkiä aikoja. Tai noh, onhan mulla tuo "apaattinen" yksvuotias, joka pitää huolen ettei tarvitse tylsistyä! ;)  Kuitenkin näin jälkikäteen voi todeta, että se aika on mennyt ihan siivillä!

Ihan älyttömästi tullut uusia taitoja ihan kuukauden aikana. Meijän lapset on oppineet kävelemään aika myöhään. Esikoinen oli reilut 1v 3kk, kakkonen 1v 1kk ja tämä kuopus odotuttaa vielä itseään. Ensi viikon lopulla tulee ikää 1v 2kk. Viimeisen kuukauden aikana hän on oppinut juomaan itse, nousemaan sohvalle ja laskeutumaan sieltä jopa turvallisesti alas, nousemaan itse seisomaan lattialta, ottamaan 1-2 askelta, sanomaan "kakka" ihan sen oikeassa merkityksessä (helpottaa hirveesti, kun ilmoittaa koska vaippa täytyy vaihtaa!!) ja onhan sitä tullut neljä hammastakin tuona aikana :) Mulla on sellainen kutina, että se kävely on ihan tuossa nurkan takana! Käytiin tällä viikolla ottamassa tehosterokotteet, jotka jäi 1v tarkastuksessa ottamatta. Meille sattui tosi huonosti 1v kuvaus (jouduttiin siirtämään influenssan takia myöhemmäksi) ja neuvola peräkkäisille päiville. Näissä tehosterokotteissa oli pelko, että oltaisiin seuraavan päivän kuvauksessa kuumeessa, joten otettiin vain yksi rokote ja tehosteet jätettiin myöhemmäksi. Onneksi niin, päivä rokotteesta tytölle nousi nimittäin kuumetta. Selkeästi rokotteesta, koska mitään muuta oiretta ei ollut ja meni tosiaan siinä yhdessä päivässä ohitsekin.

Musta tuntuu muutenkin, että oon päässyt tosi hyvin elämässä eteenpäin diagnoosin jälkeen. Jatkuvasti ja päivittäin se on mielessä, tottakai. Mutta oon saanu jotenkin käännettyä pelot ja ahdistukset toivoon. Tällä viikolla kävin selkärangan magneettikuvassa, josta saan tulokset ensi viikon lopulla. Silloin tapaan ensimmäistä kertaa kirurgin ja on ns. totuuden hetki. Jännittää toki ja pelottaakin. Ensimmäistä kertaa kuulen ihan oikeasti missä mennään ja mikä mun tilanne on. Sitä ei osannut edellinen neurologi kertoa. Sanoi vain, ettei kannata alkaa pelätä.....JEP! Mutta enemmän on sellanen fiilis, että leikataan vaan, niin jos nää oireet sais pois päiväjärjestyksestä. Tiedän myös, että asia ei oo ihan noin yksinkertainen, mutta en voi lähteä myöskään leikkaukseen ajatuksella, että tää menee ihan perseelleen. Jännitän toki, että sieltä selkärangan kuvista näkyy jotain oikeasti pahaa ja että mun tilanne on tosi huono. Mut sitäkään en aio oikeasti murehtia ennen kuin siihen on ihan oikeasti aihetta!!! Päivisin oon pystyny elämään jo ihan normaalia elämää. Ruoka maistuu, ulkoilu virkistää ja lasten kanssa jaksaa touhuta. Viime viikonloppuna saatiin miehen kanssa hengähdystauko, kun lapset olivat mummolassa yötä. Käytiin keilaamassa ja syömässä ja ajelemassa. Kotona vielä saunottiin ja vedettiin peitto korviin ja nukuttiin. Ja tietty, pelattiin x-boxia ;) Teki tosi hyvää. Tällä viikolla onkin jaksanut jo paremmin. Ollaan leivottu lasten kanssa sämpylöitä, käyty ulkoilemassa ja laittelemassa pihaa kevätkuntoon yms. Ja pakko sanoa, että tuntuupa normielämä aika nannalta! Arki on kyllä näiden lasten kanssa parasta <3

Vaikka lasten kanssa on ihan parasta, niin ei sille minkään tee, että tää alla oleva klippi jaksaa naurattaa vedet silmissä ihan joka kerta! Ollaan oltu miehen kanssa katsomassa Marko Kämäräistä livenä joskus aikoinaan, kun lapset oli pieniä. Me on käyty vuosia katsomassa erilaisia Stand Up -keikkoja ja täytyy sanoa, että tää mies on saanut nauramaan joka kerta kaikista eniten. Ehkä se huumori uppoo just meidän elämäntilanteeseen. Muistan, kun lapset oli pieniä - poika taisi olla jopa vasta muutaman kuukauden ikäinen - päästiin muutamaksi tunniksi katsomaan Stand Upia. En meinannut pysyä tuolissa, kun olin kuolla nauruun tän miehen setistä. Sama tilanne kävi, kun katsottiin hänen settinsä Stand Up -ohjelmassa Neloselta. Muut ei niinkään uponneet (paitsi tietysti Ismo Leikola), mutta tää jaksaa naurattaa edelleen:
Ruutu.fi: Marko Kämäräinen Stand Up

Iloista alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Eteenpäin

Diagnoosista on vajaa kaksi viikkoa. Viime viikonloppu oli jo selkeästi parempi. Aloin saada ruokahalua takaisin ja jaksoin jopa lähteä hetkeksi ulkoilemaan. Nauroin ja tein mukavia juttuja. Edelleen tunteet menevät kuitenkin vuoristorataa. Maanantaina aamulla oli taas jotenkin niin musta aamu - ihan kirjaimellisesti. Onneksi äiti oli tuli käymään ja tunnin rauhallisen ulkoilun ja levon jälkeen alkoi elämä taas voittamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin taaperon kanssa kotona koko päivän. Vähän jännitti aamusta, mutta päätin etten anna ahdistukselle valtaa. Vaihdoin kevät- ja talvivaatteiden paikkaa ja pesin pyykkiä. Oli ihana saada kaappiin tilaa, kun nyt siellä on ollut sekaisin sekä kevät että talvivarusteita. Sain imuroitua kaikki roskat kenkätelineen alta ja muutenkin tuli hyvä fiilis, kun sai asioita hoidettua. Kävin vielä iltapäivästä kävelyllä ja hakemassa keskimmäistä päiväkodista. Illalla olikin sitten aika väsyny olo eikä jaksanut paljon sängystä nousta.

Päätin viikonloppuna, kun fiilis alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan, että en aio jäädä tuleen makaamaan. Nyt on elettävä sen kanssa, että mulla on sairaus, jota ei voi parantaa. Se kulkee rinnalla koko elämän ajan, mutta en voi alkaa sairastamaan. Jos edessä on leikkaus, niin sitten se hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää sen jälkeen. Jos se ei auta ja edessä on toinen leikkaus, niin sitten käydään siinä ja jatketaan eteenpäin. En voi enkä halua antaa tän nujertaa! Eilen taisi olla ensimmäinen päivä, kun en kertaakaan itkenyt tämän asian takia. Ahdistavia hetkiä tulee jatkuvasti pitkin päivää, mutta pyrin siirtämään ne taka-alalle. Niiden miettiminen ei auta mitään. Tää on mielessä joka tapauksessa koko ajan - annoin sen ahdistuksen tulla tai en. Toki se välillä tuleekin, mutta sitten yritän miettiä jotain muuta. Haluaisin elää niin normaalia arkea kuin mahdollista nyt sinne kirurgin tapaamiseen asti. Toivon, että siellä saan oikeasti jotain konkreettista tietoa siitä mikä nimenomaan mun oma tilanne on tällä hetkellä!

Liityin myös netissä vertaistukiryhmään. Sain sieltä alkuun tosi lohduttavia sanoja ja fiiliksiä. Sitten huomasin, että tällä hetkellä en pysty enkä halua lukea muiden tilanteista. Varsinkaan kun en tiedä mikä oma tilanne on tällä hetkellä. Varsinkin jos jollain meni huonosti, niin se ahdisti entistä enemmän. Ehkä jossain vaiheessa pääsen tästäkin ylitse, mutta nyt en vaan pysty. Kun sieltä voisi poimia vaan ne positiivisimmat ja voimaa antavimmat tekstit ja jättää ne pelottavammat lukematta. Just nyt tuntuu siltä, että kaikkein parasta on kun en lue enkä selvitä tätä asiaa mihinkään suuntaan kenellekään, vaan yritän elää päivä kerrallaan tän uutisen kanssa. Siinäkin on jo tekemistä kerrakseen!

torstai 12. huhtikuuta 2018

Tunteiden vuoristorataa

Eilinen eli kolmas päivä uutisesta oli tosi vaikea. Melkein vaikeampi kuin aiemmat päivät. Ehkä se alkaa valjeta, että tää nyt vaan on tässä eikä ole menossa mihinkään. Yritin tehdä jotain pakollisia hommia, mutta ei siitä mitään tullut. Tuntuu että ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää eikä mistään tule mitään. Kädet ja jalat painaa tuhat tonnia eikä energianpuutokseen auttanut puoliksi valvottu yö ja se ettei ruoka maistu. Oon kolmen päivän aikana syönyt ehkä yhtä paljon kuin yhden kokonaisen päivän aikana normaalisti :/ Huomaa, että koko kroppa on ihan järkyttävässä stressitilassa. Onneksi mies taas potki eilen ylös sängystä. Illasta oli taas muutama tunti melkein normaali olo. Iltapalaksikin sain jopa yhden maitorahka-mustikka-banaani -pirtelön menemään alas jotenkuten.

Tää on siitä järjetöntä, että järjellä tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Oon eläny tän kanssa luultavasti koko elämäni tietämättäni eli mikään ei ole muuttunut. Paitsi tieto siitä, että mulla on tämä sairaus! Kun vois nää tunteet ja paniikit sysätä syrjään ja elää sen järjen mukaan. Jos pitää leikata, niin sitten leikataan ja jos/kun leikkaus onnistuu, niin sitten voi taas elää hieman vapaammin. Ajattelin soittaa tänään neurolle ja kysellä, että missä vaiheessa tää mun lähete on menossa. Sekin pelottaa niin sairaasti. Mietin, että jos joudun leikkaukseen ja oon sairaalassa vaikka pari viikkoa. Miten kotona pärjätään? Ja ei, mulla ei oo MITÄÄN pelkoa ollut koskaan, että pärjääkö mies lasten kanssa. On vähintään yhtä pätevä kun minä. Mutta nyt yhtäkkiä tää perhe ei pärjää hetkeäkään ilman mua (ainakaan mun mielen mukaan!). Mieskin ihmettelee jatkuvasti, että minkä takia oon koko ajan peloissani lapsista ja hänestä. Heillä kun ei ole mitään hätää. Enkä osaa selittää sitä itsekään. Ehkä mun pitää johonkin kanavoida tää pelko. Kuitenkin sen mitä oon saanu selville, niin tää ei oo tosiaan mikään pelottava asia. Tää vaan on. Millä sen vaan sais ilmotettua tälle päänupille, että stressi pois ja jännitetään sitten jos/kun on jännittämistä.

-----
Neljäs, viides ja kuudeskin päivä menevät ihan jossain sumussa. Sängystä olen päässyt ylös ja koska olen lasten kanssa yksin päivät, niin tehdä täytyy. Mutta pakkollisten töiden lisäksi energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Kun hetkeksi istahtaa, niin meinaa iskeä paniikki. Paniikki mistä? Siihen en osaa vastata. Viime päivät oon stressannut melkein enemmän syömisestä (tai siitä etten syö) kuin itse sairaudesta. Viimeisen viikon aikana paino on tippunut neljä kiloa, kun ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu. Tarkkailen tuntemuksia ja oireita väistämättä. Tänään jopa soitin päivystykseen, kun tuntui ettei happi kulje normaalisti. Kyllähän se kulkee, mutta kun se paniikki iskee, niin sille ei voi mitään. Seuraavaksi odotellaan reilun viikon kuluttua olevaa selkärankan magneettikuvausta. Sitten siitä reilun viikon päästä kuullaan kirurgin mietteet sekä kuvista että oireista.

Nyt on kulunut viikko diagnoosista. Kulunut viikko on edelleen aivan sumun peitossa. Tiedän, että osalle pitäisi vielä tästä kertoa, mutta en jaksa. En jaksa oikein puhua aiheesta ja tavallaan siitä on hirveä tarve puhua. En kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, kun en tiedä niihin vastauksia itsekään. En salaile tätä, mutta en kyllä jaksa tästä yleisesti vielä jutella. Väsymys on jotain aivan järjetöntä. Voisin nukkua ihan koko ajan. On tainnut uutinen olla sen verran kova kolaus henkisesti, että vetää fyysisen voinninkin aivan pohjamutiin. Pitäisi varmaan koittaa vähän käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ja eipä tämä vähäinen ravintokaan sitä vointia juuri piristä. Pitää vaan uskoa, että kyllä tää tästä pikkuhiljaa helpottaa. Ja onhan se jo helpottanutkin viikon takaisesta...

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Pysäyttävä uutinen

Kuukausi takaperin heräsin järjettömään huimaukseen. Kaikki pyöri silmissä kuin karusellissa ja seinistä piti pidellä kiinni, jotta pysyisin pystyssä. Varasin heti aamusta ajan lääkärille. Hän teki tarvittavat tutkimukset ja ilmoitti, että kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Sain lähetteen fysioterapeutille, joka opastaisi asentohoidon teossa ja asia helpottuisi sillä. Teimme manööverit ja homma tasoittui. Sekä lääkärin että fysioterapeutin näkökulmasta kyseessä oli oikein klassinen asentohuimaus. Huimaus ei kuitenkaan poistunut. Päätin tuskastuneena varata ajan korvalääkärille, joka on asiantuntijana näissä tasapainoasioissa. Hän teki tarvittavia testejä ja oli sitä mieltä, että kyseessä ei ole tyypillinen asentohuimaus. Hän laittoi lähetteen neurologille, joka sitten tutkisi vielä omalta osaltaan. Sanoi, että jos neurologi ei löydä mitään, niin katsotaan lähetettä tasapainoklinikalle (tai mikä nyt ikinä olikaan).

Pääsin neurologille. Hän teki paljon testejä ja päätti vielä varmuudeksi otattaa magneettikuvan. Sain kuvien tulokset. Ei olleetkaan ihan poikkeavat. Pikkuaivot ovatkin "laskeutuneet" alemmas kuin missä niiden pitäis olla ja aivonestettä tms. pääsee vuotamaan väärään paikkaan. Kyseessä on "Chiari ja syringomyelia" -niminen harvinainen neurologinen sairaus/tila. Tai näin ainakin neuroliiton sivut tiesivät kertoa :( Sain kiireellisen lähetteen neurokirurgille sairaalaan. Pelottaa ja huolettaa mitä sieltä selviää. Ei niinkään itseni takia, vaan lasten ja miehen puolesta.

Tämä aamupäivä on mennyt lähinnä sängynpohjalla googlaillessa aihetta. Ja ei, yhdellekään keskustelupalstalle en ole eksynyt, mutta asiaan liittyviä mm. neuroliiton sivuja olen koittanut lukea. Ymmärtääkseni tämä vaiva on hoidettavissa leikkauksella niin, ettei siitä koidu hengenvaaraa. Kuitenkin kyseessä on parantumaton sairaus, joka tulee olemaan läsnä loppuelämän.

Illalla on aivan käsittämätön olo. Voimaton ja väsynyt.. Tätä ei tänään tapahtunut mulle. Aamun on ollut pakko olla vain pahaa unta.  Lohtua tuo ihana mies, perhe ja ystävät. Ystävän kanssa yhdessä itketty puhelu, veljen huolenpito ja vanhempien tsempit sekä erityisesti miehen tuki on ollut korvaamatonta. En ainakaan ole yksin <3

------
Toinen päivä uutisen jälkeen.
Aamu oli aika raskas. Yön sain nukuttua hyvin. Veikkaan, että kaikkein suurin syy suht hyvin nukkumiseen oli edellisen päivän henkisesti raskas uutinen. Aamupäivällä aloin heti itkeä, kun mies kyseli fiiliksiä. Sain onneksi päivällä tunniksi torkahdettua ja sen jälkeen vointi on ollut ihan hyvä. Mitä nyt flunssainen. On saanut jo jotenkin järjellä tätä ajateltua ja olen ehtinyt jo saada myös netin kautta vertaistukea. Tuntuu, että iso kivi on tipahtanut sydämeltä. Olen huomannut, että tämän uutisen jälkeen on myös elämää ja kaikki ei päätykään tähän.

klo 15
Olen pystynyt puhumaan asiasta jo oikeastaan itkemättä. Mieskin sanoi, että olet elänyt tämän asian kanssa jo tietämättäsi koko elämäsi ajan. Nyt ainoa ero on, että tiedät missä mennään. Näinhän se on. Toki sanoi myös, että nyt tämä asia vaan pitää sulatella ja surra läpi ja sitten vaan jatkaa elämää. Tämän kanssa on kuitenkin loppu elämä elettävänä. Nyt odotellaan pääsyä neurokirurgille ja sitten tiedetään leikataanko vai miten jatketaan. On ollut hienoa lukea asiasta enemmän tietäviltä, että leikkaukset punnitaan tarkoin ja tehdään usein elektiivisinä helpottamaan oireita. Jos oireet ovat lieviä eikä kuvista löydy syytä tehdä leikkausta, niin oireen mukainen hoito riittää. Kunpa tämä "järkifiilis" säilyisi myös itsellä mahdollisimman pitkään. Mutta eiköhän tässä mennä vielä vuoristorataa näiden fiilisten kanssa.


klo 20
Olen selvinnyt diagnoosin jälkeen nyt toisen päivän iltaan. Jos jotain hyvää etsii, niin tänään oli jo muutaman tunnin selkeästi parempi olla. Ei normaali, mutta parempi. Sain vähän syötyäkin. Ruoka kun ei maistu oikein vieläkään. Laitoin iltapäivällä siis jopa ruokaa ja siivosin. Sen jälkeen tuli "romahdus". Tuntuu, ettei jaksa kättä eikä jalkaa nostaa ja ihankun mun rinnan päällä ois iso kivi. Hirveä ahdistus päällä. Veikkaan, että nyt ois vaan viisainta käydä yöunille ja kohti uutta päivää. Epätietoisuus on ehkä edelleen se pahin. Oon jo asennoitunut niin, että leikataan - jos ei tarvitse, niin se on vaan plussaa. Tää päivä antaa kuitenkin toivoa siitä, että elämä tulee henkisesti helpottamaan. Jos reilun vuorokauden sisään shokin jälkeen on jo parempi olla, niin tuskin se ainakaan vaikeammaksi menee. Jos vielä hetken katsois miehen kainalossa elokuvaa ja koittaisi sitten nukkua. Huomasin jo päivällä, että uni auttoi. Aamupäivällä tuli kamala ahdistus. Hengitin vähän aikaa syvään ja laitoin silmät kiinni. Torkahdin ilmeisesti reiluksi tunniksi. Sen jälkeen heräsin lähestulkoon eri ihmisenä.
Edes kaikille läheisille en ole vielä jaksanut asiasta kertoa. Ei siksi etten tästä haluaisi puhua - päinvastoin - vaan siksi etten ole jaksanut tai osannut asiaa kertoa. Kun en oikeastaan itsekään tiedä tästä vielä mitään. Tavallaan haluan hirveästi puhua aiheesta, mutta vielä ei ole voimia ihan koko maailmalle asiaa kuuluttaa. Salailemaan en kuitenkaan tätä ala, vaan kerron suoraan ja rehellisesti missä mennään.
Huomaan seurailevani oireita ja fiiliksiä ihan koko ajan. Tuntuu, että iso osa niisä on ihan henkistä laatua. Välillä tuntuu, että on vaikea saada happea, mutta kun rauhotun, niin huomaan, että se oli vaan paniikki, joka meinasi iskeä. Yllättävän hyvin oon tän kanssa kuitenkin mennyt eteenpäin siihen nähden, että normaalisti itken pelkästään lehtiartikkeleissa olevien ihmisten lyhyitä kertomuksia niihin eläytyen. Uskon edelleen vahvasti, että kun pääsen juttelemaan (toivottavasti asiantuntevan!!!) lääkärin kanssa, niin moni asia selkenee eikä ole enää niin epäselvää!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Neuloosi

Tässä kaiken unettomuuden ja lapsiperhearjen keskellä löysin itselleni henkireijän: neulomisen. Tai ei enää edes neulominen vaan ns. alan termein kuvattuna neuloosi. Ihan kiva harrastus, mutta vie välillä myös yöunia, kun on ihan pakko suunnitella mitä sitä seuraavaksi tekisi. Laskin, että viime lokakuun jälkeen eli viimeisen 6kk aikana oon neulonut 18 sukkaparia ja yhdet lapaset!! On siinä tullu neulottua kolmet sukat kuukaudessa. Alkuun oli ehkä vähän hitaampaa, mutta jos on kyse perussukista, niin ne valmistuu kyllä tosi nopeasti!

Huomasin, että siitä tuli mun aivojumppaa ja tapa päästä käyttämään päätä oikein tosissaan. Pitää laskea silmukoita, rivimääriä, senttejä, langanmenekkiä yms. Ja vielä enemmän joutuu olemaan tarkkana, mikäli tekee kirjoneuletta. Siinä ei parane keskittymisen harhailla. Toinen tapa saada harjoitusta korvien väliin on kaikki uudet tekniikat. Vaikka oon aiemminkin neulonut sukkia ja lapasia, niin viimeisen puolen vuoden aikana oon opetellut uusia tekniikoita. Kirjoneuletta (lankadominanssi, langanjuoksujen sidonta), tikapuutekniikkaa, erilaisia kantapäitä yms. Huomasin, että se on ollut ihan mahtava tapa paeta kaikkea hässäkkää. Siinä ei ehdi ajatella mitään, vaan voi vaan nauttia valmistuvasta lopputuloksesta.

Mistä tämä kaikki innostunus neulomiseen on lähtöisin? Näistä:

  
Seiskaluokalla valmistuneet ensimmäiset villasukkani joskus 90-luvun loppupuolella
Jouduin vihdoin ja viimein luopumaan näistä sukista, mutta kuva oli pakko napata talteen. Väittäisin, että näistä on pikkasen tullut kehitystä ;) Silloin varsi oli tylsää ja tein minimi -pituuden. Kantapää oli vähän mitä oli ja valepalmikkoneuleesta puuttui osa palmikosta :D Mutta nostalgiset sukat muuten kertakaikkiaan!

Moni on kavereista on kysellyt, että miten ikinä ehdin neuloa pienten lasten kanssa. En ehdikään, ellen ota aikaa. Päiväuniaikana en enää tee kotitöitä. Tai toki jotain pientä, mutta sen ajan pyrin ottamaan itselle. Kuppi teetä, hyvä sarja ja puikot käteen - aiaiai! Ison osan sukista olen tehnyt lahjaksi tai lasten toiveesta! Joululahjapaketeista taisi löytyä neljät sukat eri saajille! Myös tälle keväälle olen jo neulonut sukkia lahjaksi mm. anopin syntymäpäiville, ystävän synttärilahjaksi ja eläkelahjaksi! Suunnitelmissa on vielä ainakin kaksi isompaa projektia! Kahmin mm. netistä eri blogeista ja fb:n sukkaryhmistä ideoita ja vinkkejä uusiin malleihin. Novitan sukkalehteäkin aloin kahlata ja oon sieltäkin tainnut neuloa jo kolmet vai neljät eri sukat... Nythän sitä voi alkaa jo tekemään ensi joulun lahjojakin - vai mitä? ;)

Kuvissa viimeisimpiä töitä. Jostain syystä en löytänyt edes kaikista kuvaa.....

Batmania fanittavan kummitytön joululahja

Ensimmäiset kirjoneulesukat, Anelmaiset. Nyt osaan jo monta asiaa paremmin :)

Marimekko -sukat äidille joululahjaksi

Piti tulla jotain muuta, mutta tulikin uudet unisukat itselle.

Sinapinkeltaiset Piirakka -sukat

Ystävälle synttärilahjaksi.

Novitan sukkalehti 2015: Saimaa sukat kanervan värisellä langalla.

Tyttären toive paperilla, äidin toteutus sukkina.

Anopille synttärilahja

Pojan toiveena oli saada NHL/Kanada -sukat. Tämä oli äidin näkemys ;)