Diagnoosista on vajaa kaksi viikkoa. Viime viikonloppu oli jo selkeästi parempi. Aloin saada ruokahalua takaisin ja jaksoin jopa lähteä hetkeksi ulkoilemaan. Nauroin ja tein mukavia juttuja. Edelleen tunteet menevät kuitenkin vuoristorataa. Maanantaina aamulla oli taas jotenkin niin musta aamu - ihan kirjaimellisesti. Onneksi äiti oli tuli käymään ja tunnin rauhallisen ulkoilun ja levon jälkeen alkoi elämä taas voittamaan. Eilen olin ensimmäistä kertaa yksin taaperon kanssa kotona koko päivän. Vähän jännitti aamusta, mutta päätin etten anna ahdistukselle valtaa. Vaihdoin kevät- ja talvivaatteiden paikkaa ja pesin pyykkiä. Oli ihana saada kaappiin tilaa, kun nyt siellä on ollut sekaisin sekä kevät että talvivarusteita. Sain imuroitua kaikki roskat kenkätelineen alta ja muutenkin tuli hyvä fiilis, kun sai asioita hoidettua. Kävin vielä iltapäivästä kävelyllä ja hakemassa keskimmäistä päiväkodista. Illalla olikin sitten aika väsyny olo eikä jaksanut paljon sängystä nousta.
Päätin viikonloppuna, kun fiilis alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan, että en aio jäädä tuleen makaamaan. Nyt on elettävä sen kanssa, että mulla on sairaus, jota ei voi parantaa. Se kulkee rinnalla koko elämän ajan, mutta en voi alkaa sairastamaan. Jos edessä on leikkaus, niin sitten se hoidetaan pois alta ja jatketaan elämää sen jälkeen. Jos se ei auta ja edessä on toinen leikkaus, niin sitten käydään siinä ja jatketaan eteenpäin. En voi enkä halua antaa tän nujertaa! Eilen taisi olla ensimmäinen päivä, kun en kertaakaan itkenyt tämän asian takia. Ahdistavia hetkiä tulee jatkuvasti pitkin päivää, mutta pyrin siirtämään ne taka-alalle. Niiden miettiminen ei auta mitään. Tää on mielessä joka tapauksessa koko ajan - annoin sen ahdistuksen tulla tai en. Toki se välillä tuleekin, mutta sitten yritän miettiä jotain muuta. Haluaisin elää niin normaalia arkea kuin mahdollista nyt sinne kirurgin tapaamiseen asti. Toivon, että siellä saan oikeasti jotain konkreettista tietoa siitä mikä nimenomaan mun oma tilanne on tällä hetkellä!
Liityin myös netissä vertaistukiryhmään. Sain sieltä alkuun tosi lohduttavia sanoja ja fiiliksiä. Sitten huomasin, että tällä hetkellä en pysty enkä halua lukea muiden tilanteista. Varsinkaan kun en tiedä mikä oma tilanne on tällä hetkellä. Varsinkin jos jollain meni huonosti, niin se ahdisti entistä enemmän. Ehkä jossain vaiheessa pääsen tästäkin ylitse, mutta nyt en vaan pysty. Kun sieltä voisi poimia vaan ne positiivisimmat ja voimaa antavimmat tekstit ja jättää ne pelottavammat lukematta. Just nyt tuntuu siltä, että kaikkein parasta on kun en lue enkä selvitä tätä asiaa mihinkään suuntaan kenellekään, vaan yritän elää päivä kerrallaan tän uutisen kanssa. Siinäkin on jo tekemistä kerrakseen!
keskiviikko 18. huhtikuuta 2018
torstai 12. huhtikuuta 2018
Tunteiden vuoristorataa
Eilinen eli kolmas päivä uutisesta oli tosi vaikea. Melkein vaikeampi kuin aiemmat päivät. Ehkä se alkaa valjeta, että tää nyt vaan on tässä eikä ole menossa mihinkään. Yritin tehdä jotain pakollisia hommia, mutta ei siitä mitään tullut. Tuntuu että ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää eikä mistään tule mitään. Kädet ja jalat painaa tuhat tonnia eikä energianpuutokseen auttanut puoliksi valvottu yö ja se ettei ruoka maistu. Oon kolmen päivän aikana syönyt ehkä yhtä paljon kuin yhden kokonaisen päivän aikana normaalisti :/ Huomaa, että koko kroppa on ihan järkyttävässä stressitilassa. Onneksi mies taas potki eilen ylös sängystä. Illasta oli taas muutama tunti melkein normaali olo. Iltapalaksikin sain jopa yhden maitorahka-mustikka-banaani -pirtelön menemään alas jotenkuten.
Tää on siitä järjetöntä, että järjellä tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Oon eläny tän kanssa luultavasti koko elämäni tietämättäni eli mikään ei ole muuttunut. Paitsi tieto siitä, että mulla on tämä sairaus! Kun vois nää tunteet ja paniikit sysätä syrjään ja elää sen järjen mukaan. Jos pitää leikata, niin sitten leikataan ja jos/kun leikkaus onnistuu, niin sitten voi taas elää hieman vapaammin. Ajattelin soittaa tänään neurolle ja kysellä, että missä vaiheessa tää mun lähete on menossa. Sekin pelottaa niin sairaasti. Mietin, että jos joudun leikkaukseen ja oon sairaalassa vaikka pari viikkoa. Miten kotona pärjätään? Ja ei, mulla ei oo MITÄÄN pelkoa ollut koskaan, että pärjääkö mies lasten kanssa. On vähintään yhtä pätevä kun minä. Mutta nyt yhtäkkiä tää perhe ei pärjää hetkeäkään ilman mua (ainakaan mun mielen mukaan!). Mieskin ihmettelee jatkuvasti, että minkä takia oon koko ajan peloissani lapsista ja hänestä. Heillä kun ei ole mitään hätää. Enkä osaa selittää sitä itsekään. Ehkä mun pitää johonkin kanavoida tää pelko. Kuitenkin sen mitä oon saanu selville, niin tää ei oo tosiaan mikään pelottava asia. Tää vaan on. Millä sen vaan sais ilmotettua tälle päänupille, että stressi pois ja jännitetään sitten jos/kun on jännittämistä.
-----
Neljäs, viides ja kuudeskin päivä menevät ihan jossain sumussa. Sängystä olen päässyt ylös ja koska olen lasten kanssa yksin päivät, niin tehdä täytyy. Mutta pakkollisten töiden lisäksi energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Kun hetkeksi istahtaa, niin meinaa iskeä paniikki. Paniikki mistä? Siihen en osaa vastata. Viime päivät oon stressannut melkein enemmän syömisestä (tai siitä etten syö) kuin itse sairaudesta. Viimeisen viikon aikana paino on tippunut neljä kiloa, kun ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu. Tarkkailen tuntemuksia ja oireita väistämättä. Tänään jopa soitin päivystykseen, kun tuntui ettei happi kulje normaalisti. Kyllähän se kulkee, mutta kun se paniikki iskee, niin sille ei voi mitään. Seuraavaksi odotellaan reilun viikon kuluttua olevaa selkärankan magneettikuvausta. Sitten siitä reilun viikon päästä kuullaan kirurgin mietteet sekä kuvista että oireista.
Nyt on kulunut viikko diagnoosista. Kulunut viikko on edelleen aivan sumun peitossa. Tiedän, että osalle pitäisi vielä tästä kertoa, mutta en jaksa. En jaksa oikein puhua aiheesta ja tavallaan siitä on hirveä tarve puhua. En kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, kun en tiedä niihin vastauksia itsekään. En salaile tätä, mutta en kyllä jaksa tästä yleisesti vielä jutella. Väsymys on jotain aivan järjetöntä. Voisin nukkua ihan koko ajan. On tainnut uutinen olla sen verran kova kolaus henkisesti, että vetää fyysisen voinninkin aivan pohjamutiin. Pitäisi varmaan koittaa vähän käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ja eipä tämä vähäinen ravintokaan sitä vointia juuri piristä. Pitää vaan uskoa, että kyllä tää tästä pikkuhiljaa helpottaa. Ja onhan se jo helpottanutkin viikon takaisesta...
Tää on siitä järjetöntä, että järjellä tiedän ettei mulla ole mitään hätää. Oon eläny tän kanssa luultavasti koko elämäni tietämättäni eli mikään ei ole muuttunut. Paitsi tieto siitä, että mulla on tämä sairaus! Kun vois nää tunteet ja paniikit sysätä syrjään ja elää sen järjen mukaan. Jos pitää leikata, niin sitten leikataan ja jos/kun leikkaus onnistuu, niin sitten voi taas elää hieman vapaammin. Ajattelin soittaa tänään neurolle ja kysellä, että missä vaiheessa tää mun lähete on menossa. Sekin pelottaa niin sairaasti. Mietin, että jos joudun leikkaukseen ja oon sairaalassa vaikka pari viikkoa. Miten kotona pärjätään? Ja ei, mulla ei oo MITÄÄN pelkoa ollut koskaan, että pärjääkö mies lasten kanssa. On vähintään yhtä pätevä kun minä. Mutta nyt yhtäkkiä tää perhe ei pärjää hetkeäkään ilman mua (ainakaan mun mielen mukaan!). Mieskin ihmettelee jatkuvasti, että minkä takia oon koko ajan peloissani lapsista ja hänestä. Heillä kun ei ole mitään hätää. Enkä osaa selittää sitä itsekään. Ehkä mun pitää johonkin kanavoida tää pelko. Kuitenkin sen mitä oon saanu selville, niin tää ei oo tosiaan mikään pelottava asia. Tää vaan on. Millä sen vaan sais ilmotettua tälle päänupille, että stressi pois ja jännitetään sitten jos/kun on jännittämistä.
-----
Neljäs, viides ja kuudeskin päivä menevät ihan jossain sumussa. Sängystä olen päässyt ylös ja koska olen lasten kanssa yksin päivät, niin tehdä täytyy. Mutta pakkollisten töiden lisäksi energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Kun hetkeksi istahtaa, niin meinaa iskeä paniikki. Paniikki mistä? Siihen en osaa vastata. Viime päivät oon stressannut melkein enemmän syömisestä (tai siitä etten syö) kuin itse sairaudesta. Viimeisen viikon aikana paino on tippunut neljä kiloa, kun ruoka ei vaan yksinkertaisesti maistu. Tarkkailen tuntemuksia ja oireita väistämättä. Tänään jopa soitin päivystykseen, kun tuntui ettei happi kulje normaalisti. Kyllähän se kulkee, mutta kun se paniikki iskee, niin sille ei voi mitään. Seuraavaksi odotellaan reilun viikon kuluttua olevaa selkärankan magneettikuvausta. Sitten siitä reilun viikon päästä kuullaan kirurgin mietteet sekä kuvista että oireista.
Nyt on kulunut viikko diagnoosista. Kulunut viikko on edelleen aivan sumun peitossa. Tiedän, että osalle pitäisi vielä tästä kertoa, mutta en jaksa. En jaksa oikein puhua aiheesta ja tavallaan siitä on hirveä tarve puhua. En kuitenkaan osaa vastata kysymyksiin, kun en tiedä niihin vastauksia itsekään. En salaile tätä, mutta en kyllä jaksa tästä yleisesti vielä jutella. Väsymys on jotain aivan järjetöntä. Voisin nukkua ihan koko ajan. On tainnut uutinen olla sen verran kova kolaus henkisesti, että vetää fyysisen voinninkin aivan pohjamutiin. Pitäisi varmaan koittaa vähän käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa. Ja eipä tämä vähäinen ravintokaan sitä vointia juuri piristä. Pitää vaan uskoa, että kyllä tää tästä pikkuhiljaa helpottaa. Ja onhan se jo helpottanutkin viikon takaisesta...
lauantai 7. huhtikuuta 2018
Pysäyttävä uutinen
Kuukausi takaperin heräsin järjettömään huimaukseen. Kaikki pyöri silmissä kuin karusellissa ja seinistä piti pidellä kiinni, jotta pysyisin pystyssä. Varasin heti aamusta ajan lääkärille. Hän teki tarvittavat tutkimukset ja ilmoitti, että kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Sain lähetteen fysioterapeutille, joka opastaisi asentohoidon teossa ja asia helpottuisi sillä. Teimme manööverit ja homma tasoittui. Sekä lääkärin että fysioterapeutin näkökulmasta kyseessä oli oikein klassinen asentohuimaus. Huimaus ei kuitenkaan poistunut. Päätin tuskastuneena varata ajan korvalääkärille, joka on asiantuntijana näissä tasapainoasioissa. Hän teki tarvittavia testejä ja oli sitä mieltä, että kyseessä ei ole tyypillinen asentohuimaus. Hän laittoi lähetteen neurologille, joka sitten tutkisi vielä omalta osaltaan. Sanoi, että jos neurologi ei löydä mitään, niin katsotaan lähetettä tasapainoklinikalle (tai mikä nyt ikinä olikaan).
Pääsin neurologille. Hän teki paljon testejä ja päätti vielä varmuudeksi otattaa magneettikuvan. Sain kuvien tulokset. Ei olleetkaan ihan poikkeavat. Pikkuaivot ovatkin "laskeutuneet" alemmas kuin missä niiden pitäis olla ja aivonestettä tms. pääsee vuotamaan väärään paikkaan. Kyseessä on "Chiari ja syringomyelia" -niminen harvinainen neurologinen sairaus/tila. Tai näin ainakin neuroliiton sivut tiesivät kertoa :( Sain kiireellisen lähetteen neurokirurgille sairaalaan. Pelottaa ja huolettaa mitä sieltä selviää. Ei niinkään itseni takia, vaan lasten ja miehen puolesta.
Tämä aamupäivä on mennyt lähinnä sängynpohjalla googlaillessa aihetta. Ja ei, yhdellekään keskustelupalstalle en ole eksynyt, mutta asiaan liittyviä mm. neuroliiton sivuja olen koittanut lukea. Ymmärtääkseni tämä vaiva on hoidettavissa leikkauksella niin, ettei siitä koidu hengenvaaraa. Kuitenkin kyseessä on parantumaton sairaus, joka tulee olemaan läsnä loppuelämän.
Illalla on aivan käsittämätön olo. Voimaton ja väsynyt.. Tätä ei tänään tapahtunut mulle. Aamun on ollut pakko olla vain pahaa unta. Lohtua tuo ihana mies, perhe ja ystävät. Ystävän kanssa yhdessä itketty puhelu, veljen huolenpito ja vanhempien tsempit sekä erityisesti miehen tuki on ollut korvaamatonta. En ainakaan ole yksin <3
------
Toinen päivä uutisen jälkeen.
Aamu oli aika raskas. Yön sain nukuttua hyvin. Veikkaan, että kaikkein suurin syy suht hyvin nukkumiseen oli edellisen päivän henkisesti raskas uutinen. Aamupäivällä aloin heti itkeä, kun mies kyseli fiiliksiä. Sain onneksi päivällä tunniksi torkahdettua ja sen jälkeen vointi on ollut ihan hyvä. Mitä nyt flunssainen. On saanut jo jotenkin järjellä tätä ajateltua ja olen ehtinyt jo saada myös netin kautta vertaistukea. Tuntuu, että iso kivi on tipahtanut sydämeltä. Olen huomannut, että tämän uutisen jälkeen on myös elämää ja kaikki ei päätykään tähän.
klo 15
Olen pystynyt puhumaan asiasta jo oikeastaan itkemättä. Mieskin sanoi, että olet elänyt tämän asian kanssa jo tietämättäsi koko elämäsi ajan. Nyt ainoa ero on, että tiedät missä mennään. Näinhän se on. Toki sanoi myös, että nyt tämä asia vaan pitää sulatella ja surra läpi ja sitten vaan jatkaa elämää. Tämän kanssa on kuitenkin loppu elämä elettävänä. Nyt odotellaan pääsyä neurokirurgille ja sitten tiedetään leikataanko vai miten jatketaan. On ollut hienoa lukea asiasta enemmän tietäviltä, että leikkaukset punnitaan tarkoin ja tehdään usein elektiivisinä helpottamaan oireita. Jos oireet ovat lieviä eikä kuvista löydy syytä tehdä leikkausta, niin oireen mukainen hoito riittää. Kunpa tämä "järkifiilis" säilyisi myös itsellä mahdollisimman pitkään. Mutta eiköhän tässä mennä vielä vuoristorataa näiden fiilisten kanssa.
klo 20
Olen selvinnyt diagnoosin jälkeen nyt toisen päivän iltaan. Jos jotain hyvää etsii, niin tänään oli jo muutaman tunnin selkeästi parempi olla. Ei normaali, mutta parempi. Sain vähän syötyäkin. Ruoka kun ei maistu oikein vieläkään. Laitoin iltapäivällä siis jopa ruokaa ja siivosin. Sen jälkeen tuli "romahdus". Tuntuu, ettei jaksa kättä eikä jalkaa nostaa ja ihankun mun rinnan päällä ois iso kivi. Hirveä ahdistus päällä. Veikkaan, että nyt ois vaan viisainta käydä yöunille ja kohti uutta päivää. Epätietoisuus on ehkä edelleen se pahin. Oon jo asennoitunut niin, että leikataan - jos ei tarvitse, niin se on vaan plussaa. Tää päivä antaa kuitenkin toivoa siitä, että elämä tulee henkisesti helpottamaan. Jos reilun vuorokauden sisään shokin jälkeen on jo parempi olla, niin tuskin se ainakaan vaikeammaksi menee. Jos vielä hetken katsois miehen kainalossa elokuvaa ja koittaisi sitten nukkua. Huomasin jo päivällä, että uni auttoi. Aamupäivällä tuli kamala ahdistus. Hengitin vähän aikaa syvään ja laitoin silmät kiinni. Torkahdin ilmeisesti reiluksi tunniksi. Sen jälkeen heräsin lähestulkoon eri ihmisenä.
Edes kaikille läheisille en ole vielä jaksanut asiasta kertoa. Ei siksi etten tästä haluaisi puhua - päinvastoin - vaan siksi etten ole jaksanut tai osannut asiaa kertoa. Kun en oikeastaan itsekään tiedä tästä vielä mitään. Tavallaan haluan hirveästi puhua aiheesta, mutta vielä ei ole voimia ihan koko maailmalle asiaa kuuluttaa. Salailemaan en kuitenkaan tätä ala, vaan kerron suoraan ja rehellisesti missä mennään.
Huomaan seurailevani oireita ja fiiliksiä ihan koko ajan. Tuntuu, että iso osa niisä on ihan henkistä laatua. Välillä tuntuu, että on vaikea saada happea, mutta kun rauhotun, niin huomaan, että se oli vaan paniikki, joka meinasi iskeä. Yllättävän hyvin oon tän kanssa kuitenkin mennyt eteenpäin siihen nähden, että normaalisti itken pelkästään lehtiartikkeleissa olevien ihmisten lyhyitä kertomuksia niihin eläytyen. Uskon edelleen vahvasti, että kun pääsen juttelemaan (toivottavasti asiantuntevan!!!) lääkärin kanssa, niin moni asia selkenee eikä ole enää niin epäselvää!
Pääsin neurologille. Hän teki paljon testejä ja päätti vielä varmuudeksi otattaa magneettikuvan. Sain kuvien tulokset. Ei olleetkaan ihan poikkeavat. Pikkuaivot ovatkin "laskeutuneet" alemmas kuin missä niiden pitäis olla ja aivonestettä tms. pääsee vuotamaan väärään paikkaan. Kyseessä on "Chiari ja syringomyelia" -niminen harvinainen neurologinen sairaus/tila. Tai näin ainakin neuroliiton sivut tiesivät kertoa :( Sain kiireellisen lähetteen neurokirurgille sairaalaan. Pelottaa ja huolettaa mitä sieltä selviää. Ei niinkään itseni takia, vaan lasten ja miehen puolesta.
Tämä aamupäivä on mennyt lähinnä sängynpohjalla googlaillessa aihetta. Ja ei, yhdellekään keskustelupalstalle en ole eksynyt, mutta asiaan liittyviä mm. neuroliiton sivuja olen koittanut lukea. Ymmärtääkseni tämä vaiva on hoidettavissa leikkauksella niin, ettei siitä koidu hengenvaaraa. Kuitenkin kyseessä on parantumaton sairaus, joka tulee olemaan läsnä loppuelämän.
Illalla on aivan käsittämätön olo. Voimaton ja väsynyt.. Tätä ei tänään tapahtunut mulle. Aamun on ollut pakko olla vain pahaa unta. Lohtua tuo ihana mies, perhe ja ystävät. Ystävän kanssa yhdessä itketty puhelu, veljen huolenpito ja vanhempien tsempit sekä erityisesti miehen tuki on ollut korvaamatonta. En ainakaan ole yksin <3
------
Toinen päivä uutisen jälkeen.
Aamu oli aika raskas. Yön sain nukuttua hyvin. Veikkaan, että kaikkein suurin syy suht hyvin nukkumiseen oli edellisen päivän henkisesti raskas uutinen. Aamupäivällä aloin heti itkeä, kun mies kyseli fiiliksiä. Sain onneksi päivällä tunniksi torkahdettua ja sen jälkeen vointi on ollut ihan hyvä. Mitä nyt flunssainen. On saanut jo jotenkin järjellä tätä ajateltua ja olen ehtinyt jo saada myös netin kautta vertaistukea. Tuntuu, että iso kivi on tipahtanut sydämeltä. Olen huomannut, että tämän uutisen jälkeen on myös elämää ja kaikki ei päätykään tähän.
klo 15
Olen pystynyt puhumaan asiasta jo oikeastaan itkemättä. Mieskin sanoi, että olet elänyt tämän asian kanssa jo tietämättäsi koko elämäsi ajan. Nyt ainoa ero on, että tiedät missä mennään. Näinhän se on. Toki sanoi myös, että nyt tämä asia vaan pitää sulatella ja surra läpi ja sitten vaan jatkaa elämää. Tämän kanssa on kuitenkin loppu elämä elettävänä. Nyt odotellaan pääsyä neurokirurgille ja sitten tiedetään leikataanko vai miten jatketaan. On ollut hienoa lukea asiasta enemmän tietäviltä, että leikkaukset punnitaan tarkoin ja tehdään usein elektiivisinä helpottamaan oireita. Jos oireet ovat lieviä eikä kuvista löydy syytä tehdä leikkausta, niin oireen mukainen hoito riittää. Kunpa tämä "järkifiilis" säilyisi myös itsellä mahdollisimman pitkään. Mutta eiköhän tässä mennä vielä vuoristorataa näiden fiilisten kanssa.
klo 20
Olen selvinnyt diagnoosin jälkeen nyt toisen päivän iltaan. Jos jotain hyvää etsii, niin tänään oli jo muutaman tunnin selkeästi parempi olla. Ei normaali, mutta parempi. Sain vähän syötyäkin. Ruoka kun ei maistu oikein vieläkään. Laitoin iltapäivällä siis jopa ruokaa ja siivosin. Sen jälkeen tuli "romahdus". Tuntuu, ettei jaksa kättä eikä jalkaa nostaa ja ihankun mun rinnan päällä ois iso kivi. Hirveä ahdistus päällä. Veikkaan, että nyt ois vaan viisainta käydä yöunille ja kohti uutta päivää. Epätietoisuus on ehkä edelleen se pahin. Oon jo asennoitunut niin, että leikataan - jos ei tarvitse, niin se on vaan plussaa. Tää päivä antaa kuitenkin toivoa siitä, että elämä tulee henkisesti helpottamaan. Jos reilun vuorokauden sisään shokin jälkeen on jo parempi olla, niin tuskin se ainakaan vaikeammaksi menee. Jos vielä hetken katsois miehen kainalossa elokuvaa ja koittaisi sitten nukkua. Huomasin jo päivällä, että uni auttoi. Aamupäivällä tuli kamala ahdistus. Hengitin vähän aikaa syvään ja laitoin silmät kiinni. Torkahdin ilmeisesti reiluksi tunniksi. Sen jälkeen heräsin lähestulkoon eri ihmisenä.
Edes kaikille läheisille en ole vielä jaksanut asiasta kertoa. Ei siksi etten tästä haluaisi puhua - päinvastoin - vaan siksi etten ole jaksanut tai osannut asiaa kertoa. Kun en oikeastaan itsekään tiedä tästä vielä mitään. Tavallaan haluan hirveästi puhua aiheesta, mutta vielä ei ole voimia ihan koko maailmalle asiaa kuuluttaa. Salailemaan en kuitenkaan tätä ala, vaan kerron suoraan ja rehellisesti missä mennään.
Huomaan seurailevani oireita ja fiiliksiä ihan koko ajan. Tuntuu, että iso osa niisä on ihan henkistä laatua. Välillä tuntuu, että on vaikea saada happea, mutta kun rauhotun, niin huomaan, että se oli vaan paniikki, joka meinasi iskeä. Yllättävän hyvin oon tän kanssa kuitenkin mennyt eteenpäin siihen nähden, että normaalisti itken pelkästään lehtiartikkeleissa olevien ihmisten lyhyitä kertomuksia niihin eläytyen. Uskon edelleen vahvasti, että kun pääsen juttelemaan (toivottavasti asiantuntevan!!!) lääkärin kanssa, niin moni asia selkenee eikä ole enää niin epäselvää!
sunnuntai 1. huhtikuuta 2018
Neuloosi
Tässä kaiken unettomuuden ja lapsiperhearjen keskellä löysin itselleni henkireijän: neulomisen. Tai ei enää edes neulominen vaan ns. alan termein kuvattuna neuloosi. Ihan kiva harrastus, mutta vie välillä myös yöunia, kun on ihan pakko suunnitella mitä sitä seuraavaksi tekisi. Laskin, että viime lokakuun jälkeen eli viimeisen 6kk aikana oon neulonut 18 sukkaparia ja yhdet lapaset!! On siinä tullu neulottua kolmet sukat kuukaudessa. Alkuun oli ehkä vähän hitaampaa, mutta jos on kyse perussukista, niin ne valmistuu kyllä tosi nopeasti!
Huomasin, että siitä tuli mun aivojumppaa ja tapa päästä käyttämään päätä oikein tosissaan. Pitää laskea silmukoita, rivimääriä, senttejä, langanmenekkiä yms. Ja vielä enemmän joutuu olemaan tarkkana, mikäli tekee kirjoneuletta. Siinä ei parane keskittymisen harhailla. Toinen tapa saada harjoitusta korvien väliin on kaikki uudet tekniikat. Vaikka oon aiemminkin neulonut sukkia ja lapasia, niin viimeisen puolen vuoden aikana oon opetellut uusia tekniikoita. Kirjoneuletta (lankadominanssi, langanjuoksujen sidonta), tikapuutekniikkaa, erilaisia kantapäitä yms. Huomasin, että se on ollut ihan mahtava tapa paeta kaikkea hässäkkää. Siinä ei ehdi ajatella mitään, vaan voi vaan nauttia valmistuvasta lopputuloksesta.
Mistä tämä kaikki innostunus neulomiseen on lähtöisin? Näistä:
Jouduin vihdoin ja viimein luopumaan näistä sukista, mutta kuva oli pakko napata talteen. Väittäisin, että näistä on pikkasen tullut kehitystä ;) Silloin varsi oli tylsää ja tein minimi -pituuden. Kantapää oli vähän mitä oli ja valepalmikkoneuleesta puuttui osa palmikosta :D Mutta nostalgiset sukat muuten kertakaikkiaan!
Moni on kavereista on kysellyt, että miten ikinä ehdin neuloa pienten lasten kanssa. En ehdikään, ellen ota aikaa. Päiväuniaikana en enää tee kotitöitä. Tai toki jotain pientä, mutta sen ajan pyrin ottamaan itselle. Kuppi teetä, hyvä sarja ja puikot käteen - aiaiai! Ison osan sukista olen tehnyt lahjaksi tai lasten toiveesta! Joululahjapaketeista taisi löytyä neljät sukat eri saajille! Myös tälle keväälle olen jo neulonut sukkia lahjaksi mm. anopin syntymäpäiville, ystävän synttärilahjaksi ja eläkelahjaksi! Suunnitelmissa on vielä ainakin kaksi isompaa projektia! Kahmin mm. netistä eri blogeista ja fb:n sukkaryhmistä ideoita ja vinkkejä uusiin malleihin. Novitan sukkalehteäkin aloin kahlata ja oon sieltäkin tainnut neuloa jo kolmet vai neljät eri sukat... Nythän sitä voi alkaa jo tekemään ensi joulun lahjojakin - vai mitä? ;)
Kuvissa viimeisimpiä töitä. Jostain syystä en löytänyt edes kaikista kuvaa.....
Huomasin, että siitä tuli mun aivojumppaa ja tapa päästä käyttämään päätä oikein tosissaan. Pitää laskea silmukoita, rivimääriä, senttejä, langanmenekkiä yms. Ja vielä enemmän joutuu olemaan tarkkana, mikäli tekee kirjoneuletta. Siinä ei parane keskittymisen harhailla. Toinen tapa saada harjoitusta korvien väliin on kaikki uudet tekniikat. Vaikka oon aiemminkin neulonut sukkia ja lapasia, niin viimeisen puolen vuoden aikana oon opetellut uusia tekniikoita. Kirjoneuletta (lankadominanssi, langanjuoksujen sidonta), tikapuutekniikkaa, erilaisia kantapäitä yms. Huomasin, että se on ollut ihan mahtava tapa paeta kaikkea hässäkkää. Siinä ei ehdi ajatella mitään, vaan voi vaan nauttia valmistuvasta lopputuloksesta.
Mistä tämä kaikki innostunus neulomiseen on lähtöisin? Näistä:
 | |
| Seiskaluokalla valmistuneet ensimmäiset villasukkani joskus 90-luvun loppupuolella |
Moni on kavereista on kysellyt, että miten ikinä ehdin neuloa pienten lasten kanssa. En ehdikään, ellen ota aikaa. Päiväuniaikana en enää tee kotitöitä. Tai toki jotain pientä, mutta sen ajan pyrin ottamaan itselle. Kuppi teetä, hyvä sarja ja puikot käteen - aiaiai! Ison osan sukista olen tehnyt lahjaksi tai lasten toiveesta! Joululahjapaketeista taisi löytyä neljät sukat eri saajille! Myös tälle keväälle olen jo neulonut sukkia lahjaksi mm. anopin syntymäpäiville, ystävän synttärilahjaksi ja eläkelahjaksi! Suunnitelmissa on vielä ainakin kaksi isompaa projektia! Kahmin mm. netistä eri blogeista ja fb:n sukkaryhmistä ideoita ja vinkkejä uusiin malleihin. Novitan sukkalehteäkin aloin kahlata ja oon sieltäkin tainnut neuloa jo kolmet vai neljät eri sukat... Nythän sitä voi alkaa jo tekemään ensi joulun lahjojakin - vai mitä? ;)
Kuvissa viimeisimpiä töitä. Jostain syystä en löytänyt edes kaikista kuvaa.....
 |
| Batmania fanittavan kummitytön joululahja |
 |
| Ensimmäiset kirjoneulesukat, Anelmaiset. Nyt osaan jo monta asiaa paremmin :) |
 |
| Marimekko -sukat äidille joululahjaksi |
 |
| Piti tulla jotain muuta, mutta tulikin uudet unisukat itselle. |
 |
| Sinapinkeltaiset Piirakka -sukat |
 |
| Ystävälle synttärilahjaksi. |
 |
| Novitan sukkalehti 2015: Saimaa sukat kanervan värisellä langalla. |
 |
| Tyttären toive paperilla, äidin toteutus sukkina. |
 |
| Anopille synttärilahja |
 | ||
| Pojan toiveena oli saada NHL/Kanada -sukat. Tämä oli äidin näkemys ;) |
perjantai 30. maaliskuuta 2018
Unikoulu
Hyvää vuotta 2018!!
Täytyy sanoa, että viimeinen syksy ja talvi on olleet melkoisen haipakkaa menoa. Ja rankkaa. Totesimme kesällä, että meillä on ensimmäistä kertaa lapsi, joka ei nukukaan kun nukutetaan... Herätyksiä oli yöstä riippuen 6-10kertaa. Joskus harvinaisina kertoina saatettiin nukkua yhdellä herätyksellä aamuun. Yritettiin kaikki kikat, mutta tyttöä ei vaan nukuttanut. Aloin vuoden vaihteessa tutkimaan netistä unikoulua. Puhuttiin miehen kanssa, että hiihtolomalla aletaan toteuttaa sitä järjestelmällisesti. Päästiin tammikuun loppuun ja yhden jälleen valvotun yön jälkeen päätettiin miehen kanssa, että eiköhän tämä riitä meille. Jotain on tehtävä, jotta tilanne alkaa helpottaa. Tultiin siihen tulokseen, että se on ihan sama valvotaanko me joka yö ihan muuten vaan vai jo suoraan unikoulua pitäen. Aloin sinä sunnuntai aamuna tutkia netistä kaikki vinkit, jotka voisivat vähänkään auttaa. Paras vinkki, jonka jostain artikkelista löysin oli suklaa. Asiantuntija oli kirjoittanut, että kun yöllä väsyttää niin kannattaa syödä suklaata. Se auttaa aina! Mun korviin se kuulosti selkeältä reseptiltä :D Kävin alkuillasta vielä kaupasta hakemassa meille muutaman levyn suklaata ja vähän sipsiä kylkee. Etittiin kaapista Peltorit ja varustauduttiin oikein kunnon ryöpytykseen.
Sovittiin, että otetaan nyt alkuun niin, että joka toinen yö on toisen. Ensimmäisenä yönä päätettiin vielä niin, että vauvaa (sillon 11kk) ei siirretä pois meidän huoneesta. Mehän siirrettiin hänet veljensä kanssa samaan huoneeseen jo elokuussa, mutta muutaman viikon jälkeen oli pakko siirtää takaisin, kun pitihän edes lasten saada nukkua! Unikoulu järjestettiin myös niin, että isommat lapset siirrettiin samaan huoneeseen väliaikaisesti nukkumaan. Eli mahdollisimman kauas huutopesäkkeestä. Otin ensimmäisen yön. Jännästi kun oli erikseen varautunut valvottuun yöhön, niin ei kertaakaan edes harmittanut, että huutoa tuli ja sitä kesti. Meidän "metodit" unikouluun oli lempeät. En ikimaailmassa olisi halunnut jättää lasta yksin huutamaan tyhjään huoneeseen. Niinpä itkun alkaessa ensin tassuteltiin (=pidettiin kättä vauvan päällä ja hyssyteltiin hiljaa). Kun itku ei rauhoittunut tai vaan paheni, niin sitten rauhoituttiin syliin. Ei kuitenkaan annettu nukahtaa syliin, vaan vielä valvoessa siirrettiin takaisin omaan sänkyynsä. Ensimmäisenä yönä kello taisi olla siinä puoli neljän maissa, kun otettiin ensimmäinen pidempi uni pätkä.
Toisena yönä jokaisen heräämisen jälkeen huudettiin, mutta heräämisiä oli ehkä himpun verran vähemmän. Kolmantenä yönä valvoin minä. Vauva heräsi kaksi (SIIS KAKSI!!!!) kertaa ja nukahti heti kun kävin peittelemässä uudestaan. En ollut tottunut moiseen, joten valvoin lähes koko yön ja odotin, että kohta mennään taas. Ei menty. Neljäs ja viides yö nukuttiin koko perhe ilman YHTÄÄN HERÄTYSTÄ!!!! Oltiin aivan ällikällä lyötyjä! Aivan uskomatonta, että unikoulusta oli apua. Ei uskallettu toivoa oikeastaan mitään, mutta näin vaan kävi. Siitä lähtien eli nyt melkein 2kk ajan herätyksiä on ollut yöstä riippuen 0-2!!!!! Aivan uskomattoman upeeta! Yleensä herätyksiä on siis ehkä se yksi aamuyöstä. Pelkkä peittely on riittänyt unien jatkumiseen! Ei voi kun sanoa, että kyllä on oma jaksaminen muuttunut. Taas jaksaa touhuta lasten kanssa ja tehdä päivisin asioita. Kyllä uni on ihan mielettömän tärkeää!! Lisäksi huomasimme, että aiemmin nukkumaan meno oli kestänyt aina 30-60min. Nyt nukkumaan yöunille meno kestää enää pauttiarallaa sen 5-15min!
Meillä on ollut jokaisen lapsen kanssa selkeät ruoka- ja päivärytmit. Myös päiväunet pyrin aina pitämään samaan aikaan. Näihin en siis juurikaan voinut vaikuttaa unikoulun alkaessa.
Alle olen listannut muutokset aiempaan ja asiat, joita pystyimme vielä "parantamaan":
-Annoimme aiemmin iltamaidon ennen nukkumaan menoa makuuhuoneessa. Iltamaito siirrettiin iltapalan jälkeen olohuoneeseen eli siihen ei liittynyt enää mitään assosiaatiota nukkumaan menosta.
-Vieroitimme samalla yösyötöistä. Aiemmin herätyksiä oli monta ja maitoa maisteltiin ehkä 30-50ml. Taas nukuttiin hetki ja sitten herättiin taas. Nyt ei annettu kuin syliä. Huomattiin, että kyseessä oli vain tapa eikä oikeasti nälkä.
-Saimme kaverilta vinkin, että huoneen valaistus voi myös häiritä vauvaa. Kokeilimme kahta eri vaihtoehtoa. Täysin pimeää huonetta sekä varovasti valaistua huonetta. Täysin pimeä huone auttoi nukkumaan heti levollisemmin.
-Neuvolasta sain vinkin, että jos vain mahdollista, niin kannattaa siirtää vauva pois vanhempien makuuhuoneesta. Tätä oltiin yritetty jo aiemmin. Olen jo itse niin herkkäuninen, että herään jokaiseen pieneenkin ääneen sängyssä. Nyt siirsimme toisena yönä sängyn viereiseen makuuhuoneeseen. Eroa entiseen oli käytännössä vain seinä välissä eli pari metriä. Helpotti heti unia!
-Jos/kun yö oli ollut vaikea, niin annoin vauvan nukkua aamusta pidempään kun hoidin isompien kanssa aamuhommia ja kouluun lähtöä. Nyt herätys oli aamulla klo 7.45 - oli yö mennyt miten vain. Se rauhoitti päivärytmiä ja iltaunille menoa paljon!
Suosittelen siis ehdottomasti unikoulun pitämistä! Koko perhe voi niiiiiiiin paljon paremmin, kun saa nukkua <3 Erityisesti kun olen itse äärettömän herkkäuninen, kun kuulen lasten ääni. Oli sitten kyseessä puhuminen unissaan, yskäisy tai mitä vaan. Olen kärppänä hereillä ja kun pääsen sängyn viereen, niin tajuan lapsen nukkuvan tyytyväisenä.
Meidän päivärytmimme on suurinpiirtein tällainen (ikää nyt 1v ja vajaa 1kk):
7.45 herätys (tyttö herää nykyään tähän aikaan ihan itsekseen!)
8.00 aamiainen
11.15 lounas
11.45 päiväunille (herätys päivästä riippuen 14-15 välillä)
15.00 välipala
17.00 päivällinen
19.30 yökkärin vaihto ja iltapala
20.20 hammaspesu ja rauhoittuminen nukkumaan
20.30 sänkyyn
Täytyy sanoa, että viimeinen syksy ja talvi on olleet melkoisen haipakkaa menoa. Ja rankkaa. Totesimme kesällä, että meillä on ensimmäistä kertaa lapsi, joka ei nukukaan kun nukutetaan... Herätyksiä oli yöstä riippuen 6-10kertaa. Joskus harvinaisina kertoina saatettiin nukkua yhdellä herätyksellä aamuun. Yritettiin kaikki kikat, mutta tyttöä ei vaan nukuttanut. Aloin vuoden vaihteessa tutkimaan netistä unikoulua. Puhuttiin miehen kanssa, että hiihtolomalla aletaan toteuttaa sitä järjestelmällisesti. Päästiin tammikuun loppuun ja yhden jälleen valvotun yön jälkeen päätettiin miehen kanssa, että eiköhän tämä riitä meille. Jotain on tehtävä, jotta tilanne alkaa helpottaa. Tultiin siihen tulokseen, että se on ihan sama valvotaanko me joka yö ihan muuten vaan vai jo suoraan unikoulua pitäen. Aloin sinä sunnuntai aamuna tutkia netistä kaikki vinkit, jotka voisivat vähänkään auttaa. Paras vinkki, jonka jostain artikkelista löysin oli suklaa. Asiantuntija oli kirjoittanut, että kun yöllä väsyttää niin kannattaa syödä suklaata. Se auttaa aina! Mun korviin se kuulosti selkeältä reseptiltä :D Kävin alkuillasta vielä kaupasta hakemassa meille muutaman levyn suklaata ja vähän sipsiä kylkee. Etittiin kaapista Peltorit ja varustauduttiin oikein kunnon ryöpytykseen.
Sovittiin, että otetaan nyt alkuun niin, että joka toinen yö on toisen. Ensimmäisenä yönä päätettiin vielä niin, että vauvaa (sillon 11kk) ei siirretä pois meidän huoneesta. Mehän siirrettiin hänet veljensä kanssa samaan huoneeseen jo elokuussa, mutta muutaman viikon jälkeen oli pakko siirtää takaisin, kun pitihän edes lasten saada nukkua! Unikoulu järjestettiin myös niin, että isommat lapset siirrettiin samaan huoneeseen väliaikaisesti nukkumaan. Eli mahdollisimman kauas huutopesäkkeestä. Otin ensimmäisen yön. Jännästi kun oli erikseen varautunut valvottuun yöhön, niin ei kertaakaan edes harmittanut, että huutoa tuli ja sitä kesti. Meidän "metodit" unikouluun oli lempeät. En ikimaailmassa olisi halunnut jättää lasta yksin huutamaan tyhjään huoneeseen. Niinpä itkun alkaessa ensin tassuteltiin (=pidettiin kättä vauvan päällä ja hyssyteltiin hiljaa). Kun itku ei rauhoittunut tai vaan paheni, niin sitten rauhoituttiin syliin. Ei kuitenkaan annettu nukahtaa syliin, vaan vielä valvoessa siirrettiin takaisin omaan sänkyynsä. Ensimmäisenä yönä kello taisi olla siinä puoli neljän maissa, kun otettiin ensimmäinen pidempi uni pätkä.
Toisena yönä jokaisen heräämisen jälkeen huudettiin, mutta heräämisiä oli ehkä himpun verran vähemmän. Kolmantenä yönä valvoin minä. Vauva heräsi kaksi (SIIS KAKSI!!!!) kertaa ja nukahti heti kun kävin peittelemässä uudestaan. En ollut tottunut moiseen, joten valvoin lähes koko yön ja odotin, että kohta mennään taas. Ei menty. Neljäs ja viides yö nukuttiin koko perhe ilman YHTÄÄN HERÄTYSTÄ!!!! Oltiin aivan ällikällä lyötyjä! Aivan uskomatonta, että unikoulusta oli apua. Ei uskallettu toivoa oikeastaan mitään, mutta näin vaan kävi. Siitä lähtien eli nyt melkein 2kk ajan herätyksiä on ollut yöstä riippuen 0-2!!!!! Aivan uskomattoman upeeta! Yleensä herätyksiä on siis ehkä se yksi aamuyöstä. Pelkkä peittely on riittänyt unien jatkumiseen! Ei voi kun sanoa, että kyllä on oma jaksaminen muuttunut. Taas jaksaa touhuta lasten kanssa ja tehdä päivisin asioita. Kyllä uni on ihan mielettömän tärkeää!! Lisäksi huomasimme, että aiemmin nukkumaan meno oli kestänyt aina 30-60min. Nyt nukkumaan yöunille meno kestää enää pauttiarallaa sen 5-15min!
Meillä on ollut jokaisen lapsen kanssa selkeät ruoka- ja päivärytmit. Myös päiväunet pyrin aina pitämään samaan aikaan. Näihin en siis juurikaan voinut vaikuttaa unikoulun alkaessa.
Alle olen listannut muutokset aiempaan ja asiat, joita pystyimme vielä "parantamaan":
-Annoimme aiemmin iltamaidon ennen nukkumaan menoa makuuhuoneessa. Iltamaito siirrettiin iltapalan jälkeen olohuoneeseen eli siihen ei liittynyt enää mitään assosiaatiota nukkumaan menosta.
-Vieroitimme samalla yösyötöistä. Aiemmin herätyksiä oli monta ja maitoa maisteltiin ehkä 30-50ml. Taas nukuttiin hetki ja sitten herättiin taas. Nyt ei annettu kuin syliä. Huomattiin, että kyseessä oli vain tapa eikä oikeasti nälkä.
-Saimme kaverilta vinkin, että huoneen valaistus voi myös häiritä vauvaa. Kokeilimme kahta eri vaihtoehtoa. Täysin pimeää huonetta sekä varovasti valaistua huonetta. Täysin pimeä huone auttoi nukkumaan heti levollisemmin.
-Neuvolasta sain vinkin, että jos vain mahdollista, niin kannattaa siirtää vauva pois vanhempien makuuhuoneesta. Tätä oltiin yritetty jo aiemmin. Olen jo itse niin herkkäuninen, että herään jokaiseen pieneenkin ääneen sängyssä. Nyt siirsimme toisena yönä sängyn viereiseen makuuhuoneeseen. Eroa entiseen oli käytännössä vain seinä välissä eli pari metriä. Helpotti heti unia!
-Jos/kun yö oli ollut vaikea, niin annoin vauvan nukkua aamusta pidempään kun hoidin isompien kanssa aamuhommia ja kouluun lähtöä. Nyt herätys oli aamulla klo 7.45 - oli yö mennyt miten vain. Se rauhoitti päivärytmiä ja iltaunille menoa paljon!
Suosittelen siis ehdottomasti unikoulun pitämistä! Koko perhe voi niiiiiiiin paljon paremmin, kun saa nukkua <3 Erityisesti kun olen itse äärettömän herkkäuninen, kun kuulen lasten ääni. Oli sitten kyseessä puhuminen unissaan, yskäisy tai mitä vaan. Olen kärppänä hereillä ja kun pääsen sängyn viereen, niin tajuan lapsen nukkuvan tyytyväisenä.
Meidän päivärytmimme on suurinpiirtein tällainen (ikää nyt 1v ja vajaa 1kk):
7.45 herätys (tyttö herää nykyään tähän aikaan ihan itsekseen!)
8.00 aamiainen
11.15 lounas
11.45 päiväunille (herätys päivästä riippuen 14-15 välillä)
15.00 välipala
17.00 päivällinen
19.30 yökkärin vaihto ja iltapala
20.20 hammaspesu ja rauhoittuminen nukkumaan
20.30 sänkyyn
maanantai 19. kesäkuuta 2017
Mitä saisi olla?
Kuten jo aiemmin totesin, niin voi elämä, että voi olla mahtavaa, kun jaksaa taas laittaa ruokaa ja siihen on (ainakin välillä) aikaa. Tulee leivottua ja tehtyä ruokaa ihan rauhassa. On jaksanut ja ehtinyt kokeilla vaikka mitä uuttakin. Kuten aiemmin mainitsin, niin Italianpata on nyt palannut takaisin ohjelmistoon, mutta ensimmäistä kertaa tein sen itse. Eli hyvin tavallisia kotiruokia on tarjolla. Ne on vaan tehty ruoanlaitosta nauttien eikä (kuten vielä vuosi takaperin) äkkiä sutaistu työpäivän jälkeen.
Viimeisen viikon ruokalista:
Maanantai: Yrttikanaa ja riisiä
Tiistai: Jauhelihakeitto
Keskiviikko: Makkarakastike ja keitetyt perunat
Torstai: Grillikanaa ja muusia
Perjantai: Makaronilaatikko
Lauantai: Nakkipataa ja salaattia
Sunnuntai: Lohta ja muusia
Lounaaksi söin aina edellisen päivän jämiä.
 |
| Yrttikanaa, Jasmin -riisiä ja salaatti |
 |
| Aamiainen: Itsetehdyt sämpylät ja kaurapuuro voisilmällä (tietysti). |
 |
| Kokeilin tehdä kinkkuhyrriä. Unohdin vaan totaalisesti ottaa kuvia valmiista versioista. Täytteinä paprikaa, palvikinkkua ja savuporotuorejuustoa. Toimii! |
 |
| Ruoan lisukkeet |
 |
| Jauhelihakeitto |
 |
| Makkarakastike |
 |
| Grillattu kanapihvi lisukkeineen |
 |
| Perintenen makaronilaatikko |
 |
| Uunilohta ja muusia |
sunnuntai 4. kesäkuuta 2017
Mikä kesä?
Kesä ja LOMA! Vihdoin on lasten eskari- ja hoitovuosi takana ja pääsimme aloittamaan kauan odotetun kesäloman! Miten muutenkaan kesäloma aloitettaisiin ellei kunnon lumi-/raesateella!!
Kesäloman alkua käytiin "juhlistamassa" Kansainvälisillä markkinoilla. Aika samanlaista oli kuin viime vuonna, paitsi että hyvä ettei keli ollut pakkasen puolella!!
 |
| Lasten toiveesta tänäkin vuonna muikkuja! |
 |
| Tunnelmia siltä yhdeltä ainoalta hetkeltä kun vihdoin paistoi! |
 |
| Jälkkäriksi suklaamansikoita!! |
 |
| ---ja tietty lettua! |
Lasten toiveena ensimmäiselle osin sateiselle lomapäivälle oli palapelit! Saimme jokin aika sitten 1000 palan palapelin, jota ei ole ollut aikaa aloittaa. Nyt sitten rykäisimme sen loman aloittajaisiksi muutamassa päivässä valmiiksi :)
 |
| Valmis! |
Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää ja toivottavasti lämmintä sellaista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)