Taivaslaulu

Nyt kun vointi on sen taas sallinut, niin olen jaksanut keskittyä lukemiseen. Ajatus ei juurikaan kulkenut sattuneesta syystä aiemmin, joten se harrastus jäi vähän unholaan tuossa kesällä ja alkusyksystä. Viimeisimpänä kirjana sain tänään luettua Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu" -kirjan. Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisista. Tavat ja opit ovat jollain tasolla itsellekin tuttuja lähipiiristä saatujen kokemusten perusteella. Mielestäni kirja antoi erittäin hienon kuvauksen yhdestä tavasta katsoa maailmaa, yhden naisen ja hänen perheensä näkökulmasta. En kokenut kertaakaan, että uskonnollisuudella tai naisen kokemuksella olisi haettu jonkinlaista provokaatiota tai sensaatiota. Siinä käytiin hyvin asiallisesti läpi kokemuksia, joita kirjassa kuvattu perhe - ja erityisesti perheen äiti - koki.

Lyhyesti kerrottuna päähenkilönä on Vilja, joka tapaa Aleksin. He ovat nuoria ja haluavat toteuttaa haaveensa menemällä naimisiin, perustamalla perheen ja vaalimalla yhteisiä arvojaan. He haluavat lapsia, mutta toivovat samalla yhdessä, ettei perhekoko kasvaisi esimerkiksi neljääntoista lapseen, vaan jäisi luonnollisesti vaikka puoleen siitä. Lestadiolaisuuteen kuuluu ajatus siitä, että jokainen lapsi on Jumalan lahja ja tervetullut. Näin ollen ehkäisy ei ole sallittua ja sitä myöden myös perhekoot kasvavat usein suuriksi. Kirjan pariskunnalla hedelmällisyyttä riittää, joten haaveista huolimatta lapsia alkaa tulla vuoden välein ja pian raskaaksi tuleminen alkaakin olla enemmän paniikin aihe kuin iloinen odotus. Viljalla ei ole toiveitakaan päästä lasten välissä kokeilemaan työelämää, vaan pian neljännen jälkeen hän huomaa olevansa uudestaan raskaana - ja odottavansa tällä kertaa kaksosia.

Kirjassa kuvataan hyvin uupumuksen ja voimattomuuden tunnetta. Vaikka toki lapset ovat äidilleen rakkaita, niin kaiken arjen pyörityksen keskellä hän ei jaksa enää iloita heistä. Ei myöskään aiemmin iloa tuottaneista retkistä tai kotiaskareista, hymyistä ja halauksista. Lisäksi hän vertaa itseään yhteisön muihin naisiin ja äiteihin, joilla saattaa olla lapsia tuplasti enemmän. He jaksavat leipoa leivät, laittaa ruoat, hoitaa kodin, lapset, seurakunnan myyjäiset ja ovat silti tyytyväisiä elämäänsä.

Voin hyvin ymmärtää uupumuksen, sillä aikanaan kun omat lapset olivat molemmat vaippaikäisiä (ikäeroa 1v 11kk) tuntui välillä ettei aika riitä mihinkään eikä oikein ehdi hengähtää. Saatika sitten, jos lapsia olisikin tullut siitä edelleen tasaisin väliajoin. Uskon, että siinä tilanteessa en olisi jaksanut enää antaa lapsille huomiota tai olla heille läsnä siinä määrin kuin olisin halunnut ja he olisivat tarvinneet. On toki ihmisiä, jotka ovat kuin luotuja hoitamaan suurperhettä ympärillään ja nauttivat siitä todella. Itse nautin omasta rauhasta ja tarvitsen sitä, jos siitä voi kolmatta odottava kohta enää edes haaveilla :P Haluan kyetä antamaan lapsille elämän, jossa he muistavat äidin olleen läsnä ja sylin, johon voi aina tulla. Toivon myös, että he näkevät ja muistavat äidinkin olleen onnellinen. Mehän päätimme kuopuksen jälkeen, että perheemme on tässä. Ja väitän, että voimavarat olisivat loppuneet jos meille olisikin jostain syystä yllätyksenä tullut kolmas lapsi heti perään. Nyt kun tilanne on eri ja lapset isompia, uskon, että pystyn jakamaan huomiotani vielä yhdelle. Näitä asioita pohdittuani viime aikoina toivoin kirjaa lukiessani monesti, että jokainen saisi itse päättää mikä on kullekin perheelle oikea perhekoko ja mitkä ovat perheen ja äidin (tai kotona eniten vastuuta ottavan) voimavarat. Ymmärrän myös Viljan tuskan siitä, ettei enää tunnista omaa kehoansa ja haluaisi sen palautuvan ennen mahdollista tulevaa koitosta. Onneksi itse sain tämän asian päättää enkä joutunut asian kanssa painimaan.

Vilja toivoo salaa, että hän ei enää kykenisi saamaan lapsia. Aleksi taas kyseenalaistaa joitakin yhteisön sääntöjä, joiden kokee aiheuttavan enemmän tuskaa kuin iloa. Hänen mielestään uskon pitäisi tuoda nimenomaan iloa ja rauhaa sydämeen. Yhteisössä on muitakin, jotka ovat uupuneita jatkuvaan perheen kasvamiseen. Miehet mainitsevat Aleksille saunassa, että paras aika harrastaa seksiä on, kun vaimo on raskaana. Silloin ei tarvitse pelätä hänen tulevan raskaaksi. Kirjassa kuvataan myös perheen lasten ajatuksia ja pelkoja siitä, ettei olekaan toteuttanut arjen askareitaan tai leikkejään Jumalaa kunnioittaen tai on ajatellut erinäisistä asioista väärin.

On upeaa jos ihminen löytää yhteisön tai kasvaa osaksi yhteisöä, jonka kokee omakseen. Lestadiolaisessa uskossa on selkeät säännöt, joita on noudatettava, mikäli haluaa olla kunnon uskovainen. Tasapainotellaan yhteisölle annetun oikean ja väärän kanssa. Mitä jos oikea ja väärä ei osukaan omaan ajatusmaailmaan? Aleksi pohtii sitä, että yhteisö menee aina yksilön edelle. Kirjassa sivutaan tätä tematiikkaa ja pohditaan osaltaan, että onko huono uskovainen jos haluaa vaikka säännöstellä lapsilukuaan ehkäisyllä. Ja mitä tunnontuskia saattaa tulla siitä, että edes suunnittelee ehkäisyn käyttöä - saati käyttää sitä. Ja mikä pelko hiipii mieleen siitä jos muut yhteisön jäsenet saavat tietää ja mitä siitä voi seurata. Näiden asioiden kanssa painivia ihmisiä auttavat yhteisön sisällä valitut henkilöt. Varmasti on hyvä jutella toisen ihmisen kanssa, mikäli tarvetta ei sen suuremmalle pohdinnalle ole. Mikäli taas oma sisäinen maailma on sekaisin, niin harva näistä auttaviksi valituista henkilöistä on kuitenkaan saanut auttamiseen minkäänlaista koulutusta. Tämä on aikamoinen riski esimerkiksi uupuneelle.

Taivaslaulu herättää paljon ajatuksia ja keskustelua sekä tuo esille yhden tavan elää. Se, mistä pidin on se, että kirjassa ei haeta syyllisiä tai paheksuta lestadiolaisuutta. Pohditaan vain mitä erilaisia ajatuksia ja ristiriitoja se voi tuoda tullessaan. Kirja herätti mielessä erittäin paljon ajatuksia mm. ihmisoikeuksista, naisen asemasta, oikeudesta omaan ruumiiseen sekä toisaalta yhteisön tuomasta turvasta, ilosta ja toisten auttamisesta. Kirja on lukukokemus, joka laittaa pohtimaan asioita eri näkökulmista! Suosittelen ehdottomasti tutustumaan :)