"Salaisuuden suuren, kuiskaan mukaan tuulen.
On masussa pienet sormet ja varpaat, nyt jo varmaan arvaat....."
Meille on siis tulossa pikkukolmonen. IHANAA :) Ajatus oli tälläkin kertaa pitää asia salaisuutena vielä pitkään, mutta se osoittautui jälleen mahdottomuudeksi. Syynä siis taas kerran järjetön pahoinvointi, joka on pitänyt mut poissa myös täältä blogista. Toki myös jo nyt ulos pullahtanut vatsa on mahdotonta enää piilottaa. Ylihuomenna alkaa 9. viikko, mutta pakko tästä on ollut kertoa jo eteenpäin. Ollaan jouduttu perumaan kaikki loppulomalle suunnitellut pidemmän matkan treffit ja muutkin kyläilyt. Toisaalta, jos jotain sattuisi, niin sitten surtaisiin yhdessä eikä tarvitsisi esittää pirteää. Musta ei ole kyllä ollut kun kävelemään vessan ja sängyn väliä. Turhauttaa. Ensimmäiset viikot meni ihan ok. Kävin vielä viikon verran töissä, vaikka oksensin. Mutta silloin pahoinvointi sijoittui lähinnä aamuihin. Oksensin herättyäni ja kunhan sain aamiaisen alas, niin olo helpotti ja pysyi tasaisena kunhan vaan söi.
Pahoinvointi alkoi ympärivuorokautisena reissun kahtena viimeisenä päivänä. Täytyy sanoa, että ei ollut kovinkaan nannaa istua autossa pahoinvoivana. Onneksi olin kaukaa viisas ja olin soittanut neuvolaan ennen reissuun lähtöä. Sain neuvolalääkäriltä reseptin pahoinvointilääkkeisiin varmuuden vuoksi. Ne pelastivat kaksi viimeistä ajopäivää! Nyt kotona en oo niitä ottanut ja sen on kyllä huomannut. Oon testannut JÄLLEEN KERRAN kaiken avun mitä voin saada. On seaband -rannekkeet, jotain syömistä yöpöydällä ennen nousua, B6 -vitamiinilisää (alkuraskauden ultrassa suositeltiin kokeilemaan), tasaista syömistä (enää ei onnistu sekään) jne jne. Ihan turhaa. Ensimmäisellä kerralla tää tais kyllä olla himpun verran rankempaa kuin nyt. Ainakin oksennuskertoja tuli päivää kohden enemmän. Väittäisin, että toinen raskaus oli taasen kevyempi kuin tämä, vaikka siinäkin oli kovaa pahoinvointia. Nyt pelkkä kävely saa sykkeet ylös ja koko kropan tärisemään. Onneksi on vielä lomaa tämä viikko. Vähän huolestuttavalta näyttää ensi viikon töihin paluu :(
Pientä vitamiininpuutosta alkaa jo olla havaittavissa, koska kävellessä tulee jatkuvia suonenvetoja. Siitäkin syystä täytyy varmaan olla yhteyksissä neuvolaan. Ruokaa ei meinaa saada alas ja jos sen saa alas, niin se meinaa kyllä tulla ylös samaa reittiä. Ensimmäisessä raskaudessa en oikein ollut samalla aaltopituudella virkaintoisen terveydenhoitajan kanssa ja vaikka oksensin ympäri vuorokauden, niin sanoi vaan, että sellasta se on. Jos olisin silloin ymmärtänyt vaatia, niin olisin vaatinut pääsyä tiputukseen. Jos tämä jatkuu tällaisenaan, niin sitä aion kyllä vaatia. Tämä nykyinen terveydenhoitaja oli ihana jo toisessa raskaudessa. Ja vielä ihanampaa on oma mies. En olis selvinnyt viimeisistä parista viikosta ilman häntä!!! Olen saanut ruokaa sänkyyn ja hän on hoitanut lapset ja huushollin. Oon toki auttanut parhaani mukaan jos olo on sitä yhtään sallinut, mutta kyllä päävastuu on ollut miehen harteilla. En kyllä parempaa tukea voisi saada. On niin huono omatunto tästä makaamisesta ja seinät kaatuu päälle, mutta minkäs teet. Sain jo ensimmäisessä raskaudessa kommentteja siitä, että "raskaus ei ole sairaus". Jep, ei ole ei. Mutta olepa itse vatsataudissa tai krapulassa (joka ei myöskään ole sairaus) useampi viikko putkeen. Alkaa se jonkin verran muistuttaa sairastamista...
Sitten tulee lisää katkeran naisen puhetta.. Eihän näistä oloista juurikaan puhuta. Oon miettiny monesti, että oonko vaan tositosi laiska ja että otan kaiken "hyödyn" tästä irti, että voin vaan maata. Mutta ei hemmetti, vaikka sitä kuinka vääntää, niin ei se vaan valitettavasti niin ole. Kun voiskin vaan ottaa itseänsä niskasta kiinni ja mennä ulos. Jos on paikallaan, niin olo on jokseenkin siedettävä, mutta jos lähtee kävelemään, niin heti meinaa lentää laatta. Sanoin viikonloppuna miehelle, että unelmoisin semmosesta pienestä kävelylenkistä korttelin ympäri. Vastapuolen tarjous oli, että käydäänkö yhdessä postilaatikolla ja katotaan pystytkö olemaan oksentamatta sinne ja takaisin. Jep, ehkä tää ei ole vaan omien korvien välissä. Mutta entäs nää ihanat lehtijutut näistä ihanista raskauksista. Pakko myöntää, että mä vihaan olla raskaana. Vahvasti sanottu, mutta tällä hetkellä tuntuu taas siltä. Tää on pakollinen paha siihen, että saa vauvan syliinsä. On tosi motivoivaa lukea näistä hyvinvointiraskauksista, joissa pelkästään liikunnan ja terveellisen ruokavalion avulla voitiin alusta loppuun hyvin ja on oltu vielä tunti ennen synnytystä kuntosalilla. Pahoinvointiikin auttoi pieni syöminen ennen ylösnousua ja sitten tahdon voimalla eteenpäin. ARGH!!!! Saattaa olla pieni punainen vaate ja jätän lukematta. No joo, se katkeruudesta :D Onhan raskaudessa ihaniakin asioita. Ensimmäiset liikkeet ja sitten se sopivankokoinen (ei-vielä-jättiläinen) maha on aika suloinen :)
Äh, kiukuttaa silti. Toivoin, että tämä olisi ollut ehkä himpun verran helpompaa tällä kertaa. Oon monesti miettinyt niitä, jotka ovat oikeasti vakavasti sairaita ja kärsivät lääkkeiden tai sairauden vuoksi jatkuvasta pahoinvoinnista ja huonosta olosta. Kaikki sympatia heille. Omasta kokemuksesta tiedän, että viimeistään maaliskuussa mun olo alkaa helpottaa ja voin pikkuhiljaa taas päästä omaksi itsekseni fyysisesti.
Tässä makoillessa sain yks päivä sen verran aikaseksi, että neuloin tulokkaalle tossut <3 Ohjeena käytin Nemiran nurkkauksen ohjetta. Lisäksi oon voinnin mukaan pelaillut lasten kanssa pelejä sängyssä ja pohtinut sisustusta ja miten me tullaan jatkossa mahtumaan meille, kun talo ei ole järin suuri. Lapsetkin on olleet aivan ihania. Pakkohan heillekin oli kertoa, kun alkoivat ihmettelemään miksi äiti oksentaa joka aamu. No tänäkin aamuna kuulin vessan oven taakse kertyvän pienen jonon ja kuiskauksen: "Kohta on meijän vuoro. Äiti oksentaa eka". Lapset on olleet aivan ihania. Tytär on mm. tehnyt välillä iltapalaleivät sänkyyn ja pitänyt seuraa. Tiedettiin, että riski asian leviämisestä otettiin, kun lapsille kerrottiin. Mutta ei me voitu tätä salaillakaan. Sanoin, että toivotaan, että pidetään tää vielä meidän yhteisenä salaisuutena ja kysyin, että osaatteko pitää salaisuuden. Poika vastasi suoraan, että: "En osaa" ;D No, julkista tää on väkisinkin töissä ensi viikosta lähtien, kun töissä tämä ei pysy salassa enää missään tapauksessa. Joko siksi, että olen sairaslomalla tai sitten harvinaisen huonokuntoinen töissä. Esikoisesta jouduin kertomaan töissä jo muistaakseni 7. viikolla, koska oksensin ympäri vuorokauden ja oli pakko jäädä sairaslomalle. Nyt ollaan päästy jo suht pitkälle, kun sattui tämä 3 viikon kesäloma väliin. Pitää toivoa, että kaikki menee hyvin loppuun asti ja että vointikin paranee pikkuhiljaa. Ei tätä jaksaisi ellei tietäisi lopussa odottavan maailman parhaan palkinnon <3
Pahoinvointi alkoi ympärivuorokautisena reissun kahtena viimeisenä päivänä. Täytyy sanoa, että ei ollut kovinkaan nannaa istua autossa pahoinvoivana. Onneksi olin kaukaa viisas ja olin soittanut neuvolaan ennen reissuun lähtöä. Sain neuvolalääkäriltä reseptin pahoinvointilääkkeisiin varmuuden vuoksi. Ne pelastivat kaksi viimeistä ajopäivää! Nyt kotona en oo niitä ottanut ja sen on kyllä huomannut. Oon testannut JÄLLEEN KERRAN kaiken avun mitä voin saada. On seaband -rannekkeet, jotain syömistä yöpöydällä ennen nousua, B6 -vitamiinilisää (alkuraskauden ultrassa suositeltiin kokeilemaan), tasaista syömistä (enää ei onnistu sekään) jne jne. Ihan turhaa. Ensimmäisellä kerralla tää tais kyllä olla himpun verran rankempaa kuin nyt. Ainakin oksennuskertoja tuli päivää kohden enemmän. Väittäisin, että toinen raskaus oli taasen kevyempi kuin tämä, vaikka siinäkin oli kovaa pahoinvointia. Nyt pelkkä kävely saa sykkeet ylös ja koko kropan tärisemään. Onneksi on vielä lomaa tämä viikko. Vähän huolestuttavalta näyttää ensi viikon töihin paluu :(
Pientä vitamiininpuutosta alkaa jo olla havaittavissa, koska kävellessä tulee jatkuvia suonenvetoja. Siitäkin syystä täytyy varmaan olla yhteyksissä neuvolaan. Ruokaa ei meinaa saada alas ja jos sen saa alas, niin se meinaa kyllä tulla ylös samaa reittiä. Ensimmäisessä raskaudessa en oikein ollut samalla aaltopituudella virkaintoisen terveydenhoitajan kanssa ja vaikka oksensin ympäri vuorokauden, niin sanoi vaan, että sellasta se on. Jos olisin silloin ymmärtänyt vaatia, niin olisin vaatinut pääsyä tiputukseen. Jos tämä jatkuu tällaisenaan, niin sitä aion kyllä vaatia. Tämä nykyinen terveydenhoitaja oli ihana jo toisessa raskaudessa. Ja vielä ihanampaa on oma mies. En olis selvinnyt viimeisistä parista viikosta ilman häntä!!! Olen saanut ruokaa sänkyyn ja hän on hoitanut lapset ja huushollin. Oon toki auttanut parhaani mukaan jos olo on sitä yhtään sallinut, mutta kyllä päävastuu on ollut miehen harteilla. En kyllä parempaa tukea voisi saada. On niin huono omatunto tästä makaamisesta ja seinät kaatuu päälle, mutta minkäs teet. Sain jo ensimmäisessä raskaudessa kommentteja siitä, että "raskaus ei ole sairaus". Jep, ei ole ei. Mutta olepa itse vatsataudissa tai krapulassa (joka ei myöskään ole sairaus) useampi viikko putkeen. Alkaa se jonkin verran muistuttaa sairastamista...
Sitten tulee lisää katkeran naisen puhetta.. Eihän näistä oloista juurikaan puhuta. Oon miettiny monesti, että oonko vaan tositosi laiska ja että otan kaiken "hyödyn" tästä irti, että voin vaan maata. Mutta ei hemmetti, vaikka sitä kuinka vääntää, niin ei se vaan valitettavasti niin ole. Kun voiskin vaan ottaa itseänsä niskasta kiinni ja mennä ulos. Jos on paikallaan, niin olo on jokseenkin siedettävä, mutta jos lähtee kävelemään, niin heti meinaa lentää laatta. Sanoin viikonloppuna miehelle, että unelmoisin semmosesta pienestä kävelylenkistä korttelin ympäri. Vastapuolen tarjous oli, että käydäänkö yhdessä postilaatikolla ja katotaan pystytkö olemaan oksentamatta sinne ja takaisin. Jep, ehkä tää ei ole vaan omien korvien välissä. Mutta entäs nää ihanat lehtijutut näistä ihanista raskauksista. Pakko myöntää, että mä vihaan olla raskaana. Vahvasti sanottu, mutta tällä hetkellä tuntuu taas siltä. Tää on pakollinen paha siihen, että saa vauvan syliinsä. On tosi motivoivaa lukea näistä hyvinvointiraskauksista, joissa pelkästään liikunnan ja terveellisen ruokavalion avulla voitiin alusta loppuun hyvin ja on oltu vielä tunti ennen synnytystä kuntosalilla. Pahoinvointiikin auttoi pieni syöminen ennen ylösnousua ja sitten tahdon voimalla eteenpäin. ARGH!!!! Saattaa olla pieni punainen vaate ja jätän lukematta. No joo, se katkeruudesta :D Onhan raskaudessa ihaniakin asioita. Ensimmäiset liikkeet ja sitten se sopivankokoinen (ei-vielä-jättiläinen) maha on aika suloinen :)
Äh, kiukuttaa silti. Toivoin, että tämä olisi ollut ehkä himpun verran helpompaa tällä kertaa. Oon monesti miettinyt niitä, jotka ovat oikeasti vakavasti sairaita ja kärsivät lääkkeiden tai sairauden vuoksi jatkuvasta pahoinvoinnista ja huonosta olosta. Kaikki sympatia heille. Omasta kokemuksesta tiedän, että viimeistään maaliskuussa mun olo alkaa helpottaa ja voin pikkuhiljaa taas päästä omaksi itsekseni fyysisesti.
Tässä makoillessa sain yks päivä sen verran aikaseksi, että neuloin tulokkaalle tossut <3 Ohjeena käytin Nemiran nurkkauksen ohjetta. Lisäksi oon voinnin mukaan pelaillut lasten kanssa pelejä sängyssä ja pohtinut sisustusta ja miten me tullaan jatkossa mahtumaan meille, kun talo ei ole järin suuri. Lapsetkin on olleet aivan ihania. Pakkohan heillekin oli kertoa, kun alkoivat ihmettelemään miksi äiti oksentaa joka aamu. No tänäkin aamuna kuulin vessan oven taakse kertyvän pienen jonon ja kuiskauksen: "Kohta on meijän vuoro. Äiti oksentaa eka". Lapset on olleet aivan ihania. Tytär on mm. tehnyt välillä iltapalaleivät sänkyyn ja pitänyt seuraa. Tiedettiin, että riski asian leviämisestä otettiin, kun lapsille kerrottiin. Mutta ei me voitu tätä salaillakaan. Sanoin, että toivotaan, että pidetään tää vielä meidän yhteisenä salaisuutena ja kysyin, että osaatteko pitää salaisuuden. Poika vastasi suoraan, että: "En osaa" ;D No, julkista tää on väkisinkin töissä ensi viikosta lähtien, kun töissä tämä ei pysy salassa enää missään tapauksessa. Joko siksi, että olen sairaslomalla tai sitten harvinaisen huonokuntoinen töissä. Esikoisesta jouduin kertomaan töissä jo muistaakseni 7. viikolla, koska oksensin ympäri vuorokauden ja oli pakko jäädä sairaslomalle. Nyt ollaan päästy jo suht pitkälle, kun sattui tämä 3 viikon kesäloma väliin. Pitää toivoa, että kaikki menee hyvin loppuun asti ja että vointikin paranee pikkuhiljaa. Ei tätä jaksaisi ellei tietäisi lopussa odottavan maailman parhaan palkinnon <3
